torstai 6. helmikuuta 2020

Kolme konstia kiireen kampittamiseen - kiire on usein korvien välissä



Oloni on ollut viime aikoina ihmeen kiireetön, vaikka arki pyörii entiseen malliin ja ohjelmaa on ihan yhtä paljon kuin ennenkin. Itse asiassa tekemistä on nyt enemmänkin, koska aloitin ylimääräisenä projektina blogini uudistamisen tutun luottotekijän kanssa. Tuskin maltan odottaa, että uudet sivut valmistuvat, ja pääsen avaamaan uuden, raikkaamman blogini teille!

Lisäksi aloitin uuden harrastuksen (niin kuin entisissäkin ei olisi jo tarpeeksi…). Elämä on lyhyt ja on niin paljon asioita, joita haluaisin tehdä ja oppia.

Välillä tuskailen, miksi on koko ajan niin kiire. Olisipa joskus sellaisia päiviä, että voisi kaikessa rauhassa, ajan kanssa paneutua vain yhteen tai muutamaan asiaan. Mutta mistä kiire oikeastaan tulee?

Tein omasta mielestäni käänteentekevän havainnon: Kiireeni on usein itse aiheutettua. Ja mikä pahinta, voin saada sen aikaan pelkällä ajattelulla. Kiire on siis korvien välissä.


Totta kai on olemassa töitä, kotitöitä, perheasioita ja muita velvollisuuksia, jotka on hoidettava, ja asioita, joissa haluan olla avuksi ja mieliksi muille, ja aikatauluja, joista on pidettävä kiinni. Mutta aika monessa tilanteessa voin itse vaikuttaa siihen, tuleeko kiireen tunne vai ei.

Siksi olen päättänyt opetella lisää näitä itselleni sopivia kiireentaltutuskeinoja:

Keskity yhteen asiaan kerrallaan


Jep, helpommin sanottu kuin tehty näinä aikoina, kun kännykkä piippaa pöydällä ja tietokoneen näytölle pomppii viestejä ja kaikenmaailman laitteet ovat jatkuvasti käsillä. Myös työni on sellaista, että se vaatii useiden eri tehtävien samanaikaista tai vähintään limittäistä tekemistä. Kotonakin minulla on taipumus tehdä samaan aikaan montaa asiaa, vähintään pesen pyykkiä samalla, kun teen ruokaa, imuroin ja mietin kauppalistaa.

Totuus on, että tietoisen tarkkaavaisuuden voi kohdistaa vain yhteen asiaan kerrallaan, vaikka automaatilla pystyy tekemään useampaakin. Ei ihme, että stressiä pukkaa ja tulee kiireen tunne, jos tekeminen on lyhyttempoista, se keskeytyy jatkuvasti ja ajatukset pomppivat asiasta toiseen.


Mieleni rauhoittuu kummasti, kun keskityn vain käsillä olevaan tekemiseen, kuten nyt tämän postauksen kirjoittamiseen. Päätän, että kirjoitan tekstin valmiiksi, ja sen jälkeen teen seuraavan asian. En mieti enkä tee samalla muuta. Voin laittaa puhelimenkin äänettömälle, ettei se kutsu keskeyttämään tekemistä.

Ja mikä on seuraus? Se, että kiireen tunne katoaa ja saan paljon enemmän aikaan. Välillä hämmästyn, mitä kaikkea olen päivän aikana ehtinyt tekemällä vain yhtä asiaa kerrallaan – eikä ollut edes kiire.

Unohda viime tipan tekemiset


Tämä on aika tyypillinen tapaus. Olen lähdössä töihin, harrastuksiin, lapsia kuljettamaan, kylään tai jonnekin muualle ja huomaan, että vielä on kymmenen minuuttia aikaa. Tässähän ehtisi vielä tehdä jotain. Voisin vaikka ladata valokuvat koneelle, tyhjentää tiskarin tai vastata yhteen viestiin.  

Vaikka kiirettä ei ensin ollut, se tulee viime tingan tekemisillä takuuvarmasti. Voi ei, taidan myöhästyä.

Kuinka paljon huolettomampaa onkaan odotella rauhassa ja lähteä ajoissa. Ei jokaista minuuttia tarvitse käyttää hyödykseen eikä päiviä tupata täyteen tehtävää. Hyvä mieli tulee jo siitä, kun päätän saada hoidettua yhden tai pari asiaa päivässä.



Älä lietso kiirettä ajatuksissa


Välillä melkein hengästyttää, jos ajattelen etukäteen päivän tai viikon aikana hoidettavia asioita tai aikatauluja. Vaikka niitä ei todellisuudessa edes olisi kauhean paljon, niiden KAIKKIEN ajatteleminen kerralla aiheuttaa kiireen tunteen. Huoh, tämä kaikki pitää ehtiä.  Ja deadlinekin siintää näköpiirissä ja jyskyttää takaraivossa.

Asioita pitää tietenkin suunnitella ja aikatauluttaa, mutta kun sen olen tehnyt, voin luottaa siihen, että asiat rullaavat ajallaan eikä niitä tarvitse murehtia etukäteen. Jos teet kaiken voitavan tässä hetkessä, huolehdit samalla jo tulevasta.

Tykkään tehdä myös muistilistoja. Kun asiat on saanut paperille, ne eivät kuormita enää muistia samalla tavalla kuin silloin, kun niitä pitää vain päässään.

Kiireen kampittamiseksi on varmasti sata muutakin keinoa, mutta tässä ovat tärkeimmät omat konstini. Olisi kiva kuulla, millaisia keinoja sinä käytät. 

Mutta hei, nyt lähden rentoutumaan lattaritunnille. Keho saa hommia ja aivot lepoa ja toisaalta myös askarreltavaa. 

Voi ei, onko kello noin paljon, nyt tuli kiire... On tässä vielä vähän opettelemista.



maanantai 27. tammikuuta 2020

Kivaa kotoilua vai ärsyttävää jämähtämistä?



Lähdin sunnuntai-iltana pyörällä core-tunnille ja vietin sen jälkeen tavallista, leppoisaa koti-iltaa lasten kanssa. Olisin voinut lähteä vaihteeksi salsatansseihin, jossa olisi ollut vauhdikasta, hikistä ja hauskaa. Mutta jämähdin kotiin. 

Vai oliko se jämähtämistä? Jämähtämisessä on negatiivinen sävy, kun taas kotoilusta puhutaan myönteiseen sävyyn. Niiden välinen raja lienee häilyvä.

Olen tanssinut yli 20 vuotta ja tarvitsen tietyn minimimäärän tanssia, jotta voin hyvin. Mutta enää minun ei tarvitse viilettää tukka putkella ahmimassa tanssi- tai muitakaan tapahtumia. Iän ja asettumisen myötä intoni lähteä, ainakaan ex tempore, on selvästi vähentynyt. Voin ihan yhtä hyvin jäädä kotiin - on se sitten kotoilua tai jämähtämistä. 


Usein tuntuu siltä, että lähteminen keskeyttää jotakin. En malttaisi irrottautua siitä, mihin olen uppoutunut. 

Muistan, kun lapset olivat pieniä, siirtyminen asiasta, tilanteesta tai paikasta toiseen oli heille välillä todella haastavaa. Lapsi elää hetkessä ja nauttii täysillä leikeistään ja muista touhuistaan – kunnes tulee aikuinen, joka sanoo, että täytyy lähteä syömään, pesulle, nukkumaan, päiväkotiin, parturiin, ties mihin. Onko pakko? Ymmärrän lapsia tässä asiassa niin hyvin.



Joskus mietin, mikä siinä lähtemisessä on niin vaikeaa. Pitäisi vaihtaa vaatteet, meikata, lähteä tiettyyn aikaan, ajella jonnekin kauemmas, miettiä fiksu reitti. Ja saako sinne auton parkkiin? Vai menisinkö julkisilla? Keitähän sinne tulee? Vaikuttaa kyllä tosi mielenkiintoiselta, mutta menee hirveästi aikaa ja vaivaa. Onko se sen arvoista? Haluan, mutta en halua. Ja siinä pähkäilyssä menee helposti tovi.

Tunnistaako joku teistä itsessään tätä samaa lähtemisen vaikeutta?

Toisaalta tiedän, että kun kevät tulee ja valo lisääntyy, vaihtelunhaluni kasvaa. Talven lumeton, usein sateinen pimeys ei varsinaisesti kutsu ylös, ulos ja osallistumaan. 



Silti minun on aina helppo lähteä esimerkiksi treenaamaan. Olen buukannut itselleni yhdeksi illaksi zumbaa, toiseksi pallopilatesta, kolmanneksi corea, neljänneksi lattareita tai love to dancea. Kuntosalille voin mennä jonakin päivänä siinä välissä. 

Treeniin lähtemistä helpottaa se, että kuntokeskus on minulle kuin toinen koti - samalla tavalla kuin tanssilavat ovat. Tämä voi kuulostaa jonkun mielestä oudolta, mutta olen käynyt samalla salilla yli kymmenen vuotta ja tuntuu aina hyvältä ja kotoisalta mennä sinne. Ei tarvitse miettiä mitään lähtökuvioita, sen kuin menee vain. Tuttua, turvallista, mukavia ihmisiä. Ja liikunnan tuoma hyvä olo on vaan niin palkitsevaa.


Selvää on, että en tarvitse niin paljon menoa ja virikkeitä kuin nuorempana. Varsinkin, kun virikkeitä tuntuu riittävän arkikuvioissakin yllin kyllin. Tarvitsen normihässäkän vastapainoksi myös rauhaa ja aikaa luovuudelle. 

Tähän harmonian tarpeeseen liittyy jollakin tavalla myös se, että tykkään sisustaa kotia lempeillä luonnonmateriaaleilla ja maanläheisillä väreillä. Tämä pätee enenevässä määrin myös esimerkiksi vaatteisiin. Sisustus- ja vaatemakuni alkavatkin lähentyä toisiaan uhkaavasti! 

Kohta voin käyttää vaatteita sisustukseen ja sisustustekstiilejä vaatteiksi. Juuri nyt olen hulluna merinovillaisiin neuleisiin ja villamattoihin, mutta myös pellavaisiin puseroihin, pyyhkeisiin ja lakanoihin.






Kotoilu vetää ajoittain voimakkaasti puoleensa – varsinkin, kun keksin kotiympyröissäkin loputtomasti jotakin, mitä laittaa, tehdä, kunnostaa, sisustaa, tuunata. Aina on jotakin kesken, ja välillä se on suoraan sanottuna vähän rasittavaakin. Voisiko joskus vain olla ilman, että innostuu tulenpalavasti?

En tarkoita, että haluaisin aina olla kotona. Minun on päästävä tuulettumaan, sopivan usein. 

Ehkä olen oppinut kuuntelemaan itseäni paremmin. Tiedän, mitä juuri sillä hetkellä tarvitsen. Jos se on omaa rauhaa ja perheen kanssa olemista, en lähde, vaan valitsen kodin. Jos tarvitsen jotain muuta, voin lähteä. Mutta ei ole pakko.