torstai 14. kesäkuuta 2018

Keittiöremontti osa 1: Suunnittelu alkaa



Se on menoa nyt! Ei mihinkään reissuun, koska täksi kesäksi emme poikkeuksellisesti ole varanneet mitään ulkomaanmatkaa. Vaihdoimme tänä vuonna kesälomamatkan talvilomaan Teneriffalla ja kevätviikonloppuun Pariisissa. Aika näyttää, tuliko tehtyä nappi- vai hutivalinta. Ainakin tähänastinen kesäsää on ollut niin ihana, ettei ole tehnyt mieli lähteä etelämmäs.

Suuntaan siis mielenkiintoni ja tarmoni muihin asioihin - kohta vielä intensiivisemmin, kunhan työkiireet hellittävät. Olen ”lipsunut” suunnittelemaan keittiöremppaa! Lipsunut siinä mielessä, että meidän oli tarkoitus pitää vähän remppataukoa. Jotenkin alkoi kuitenkin tuntua siltä, että nyt voisi olla hyvä sauma uudistaa keittiö. Ainahan ihmisellä (minulla) pitää olla jotakin pientä, tai isompaa, ja inspiroivaa projektia menossa. Perimmäinen syy on kuitenkin se, että keittiömme on 18 vuotta vanha ja auttamattoman… no, vanha. Suomalaiset uusivat kuulemma keittiönsä noin 20 vuoden välein, joten jos tuohon on uskominen, niin alkaa olla jo aikakin.


Tunnen itseni ja tiedän, että kun innostun jostakin palavasti, paluuta ei enää ole. Voin haudutella ja haaveilla vuosia, mutta siinä vaiheessa, kun alan hankkia tietoa, lähestyä myyjiä, tehdä tiedusteluja, pyytää tarjouksia ja vertailla, olen antanut idealle en vain pikkusormea, vaan koko käden.

Olen nyt viettänyt tunteja ja taas tunteja mieheltä saamieni ihastuttavien pionien seurassa ja tuoksussa keittiössä: katsellut, haaveillut, pohtinut, suunnitellut ja mittaillut. Olen kysellyt Facebookissa kavereiltani suosituksia keittiöfirmoista ja haarukoinut itse netissä, mistä lähden kyselemään suunnitelmia ja tarjouksia. Keittiöremontti on sen verran iso ja kallis remontti, että hintoja ja palvelua todellakin kannattaa vertailla. Vaikka olen yleensä nopea liikkeissäni, tässä hommassa täytyy laittaa jäitä hattuun ja suunnitella remppa huolella. Sitten voi laittaa tuulemaan.


Tarkoituksemme on uusia keittiökalusteet ja kodinkoneet ja tehdä hienosäätöä valaistukseen avaimet käteen -periaatteella. Lattia ja seinät saavat toistaiseksi jäädä entiselleen, samoin ruokapöytä ja tuolit, joista tykkään kovasti. Keittiössämme on tammiparketti, jonka hioimme ja valkokuultolakkasimme toissa vuonna. Parketti ei ole kieltämättä kovin käytännöllinen keittiössä, mutta muuten se on niin ihana, etten haluaisi sitä vaihtaa. Seinät maalasimme myös toissa vuonna.


Budjetissa riittää laskeskeltavaa, mutta uskon, että löydämme ratkaisun, johon voimme olla tyytyväisiä. Olen yleensä aika tiukka pitämään budjetista kiinni, jos olen etukäteen päättänyt, mitä voin ja suostun maksamaan. Sen yli en mene, ja jos mennään, kauppoja ei tule. Jos taas sopu löytyy, kaupat syntyvät ripeästi. Sen jälkeen voin taas ehkä vähän lipsuakin, jos haluan jotakin vähän ekstraa.

Lähipäiviksi olen sopinut tapaamisen kolmen keittiöfirman edustajan kanssa ja pyytänyt kahdelta muulta alustavan suunnitelman ja tarjouksen. Tästä se lähtee! Ensi viikolla olen varmaan jo vähän viisaampi.


Seuraavassa postauksessani avaan nykyisen keittiömme puutteita ja näytän keittiömme ei-niin-kauniin puolen. Kerron myös, millaisia asioita toivon ja haluan uuteen keittiöömme. Myöhemmin kerron lisää keittiörempan edistymisestä, onnistumisista ja mokista. 

Lupaan puhua myös hinnoista, koska raha kiinnostaa aina. Itsekin olen etsinyt höyrypäisesti tietoa, mitä keittiöremppa maksaa. Jotenkin tuota tietoa ei vain oikein ole saatavilla. Osittain tietysti siksi, että jokainen keittiö ja jokainen keittiösuunnitelma on yksilöllinen. Olen silti sitä mieltä, että asiakasta palvelisi, jos keittiöfirmojen sivuilla olisi esimerkkilaskelmia erilaisista keittiöistä. Niistä saisi sentään jotain osviittaa.

Jos keittiöremontti kiinnostaa, pysyhän kuulolla!



maanantai 4. kesäkuuta 2018

Voiko kiitollisuuden tunteeseen pakahtua?



Kauniit, tunteikkaat ja liikuttavat kevätjuhlat on nyt vietetty ja lapset pääsivät kirmaamaan ansaitsemalleen kesälomalle. Esikoisen synttärikin osui sopivasti lauantaille, joten juhlistimme sekä koulun päättäjäisiä että syntymäpäivää hänen toiveestaan kinuskikakulla.

Nuorimmainen asteli viimeisen kerran alakoulun ovesta sisään ja siirtyy syksyllä yläkouluun. Olen luottavaisin mielin, sillä lapsi on selvästikin valmis tähän isoon askeleeseen. Olen superonnellinen siitä, että hän pääsi hakemaansa painotettuun opetukseen – samaan kouluun, josta esikoinen sai lauantaina päättötodistuksen.


Olen monesta asiasta elämässäni kiitollinen, mutta harvasta asiasta niin ylpeä ja kiitollinen kuin lapsistani. Kevätjuhlissa kiitollisuus korostuu ja tuntuu, että pakahdun onneen. Kevätjuhliin on minulla aina liittynyt erityisen suuri tunnelataus, joka purkautuu viimeistään siinä vaiheessa, kun suvivirsi kajahtaa.

Lapset saivat jälleen valtavan hyvät todistukset. Niin hyvät, että liikutuin kyyneliin, vaikka minun pitäisi olla tottunut, kun huonoja ei ole koskaan tullut. Esikoinen palkittiin neljällä stipendillä ja kuopus sai stipendin ja Hymypoika-patsaan. Sekin liikutti minua: koulu noteerasi heidän uurastuksensa ja sen hyvän, mitä he olivat tehneet myös koulun hyväksi. Itselleni tärkeintä on, että lapset ovat terveitä ja tasapainoisia. Mutta voin sanoa rehellisesti, että iloitsen totta kai myös siitä, että lapsilla menee hyvin. Kukapa ei iloitsisi lapsensa onnistumisesta.


Olen viimeisen kolmen vuoden aikana ollut aika ajoin huolissani etenkin esikoiseni jaksamisesta. Hän on ”kaikessa mukana” ja on käyttänyt tuhansia tunteja koulun av-tiimin töissä, tapahtumissa ja projekteissa, äänentoistossa ja valaistussuunnittelussa, koulun johtokunnassa, oppilaskunnan hallituksessa ja ties missä. Lukuisia ovat ne viikot, kun on ollut jokin projekti meneillään, ja lapsi on lähtenyt aamulla koululle kasiksi ja tullut kotiin iltakymmenen jälkeen, välillä aivan silmät ristissä. 

Unet ovat vastuunkantajalla jääneet jokusenkin kerran luvattoman vähiin, koska on "pakko saada tämä valmiiksi". Olen pelännyt, että kohta katkeaa kamelin selkä. Silti lapsi on hoitanut myös varsinaisen koulutyönsä ja kilpaurheiluharrastuksensa kiitettävästi, koskaan valittamatta.


Nuoret ovat uskomattoman vahvoja ja sitkeitä. On ollut upeaa seurata, miten inspiraatio kantaa ja kuinka valtavasti se antaa energiaa ja iloa. Ja miten upeasti nuoret tekevät yhteistyötä erilaisissa projekteissa, organisoivat ja jakavat vastuuta. Ja miten hauskaa heillä on töitä tehdessään! Siitä rennosta tekemisen meiningistä voisi moni aikuinen ottaa oppia. 

Tuntui nuorten puolesta hyvältä, kun aktiiviset toimijat, oma lapseni mukaan lukien, saivat kevätjuhlassa koululta tunnustusta ja myös rehtori kiitti heitä puheessaan. Sydäntä lämmitti, kun lapsi totesi, että ilman vanhempien tukea hän ei olisi onnistunut. Teini kiittää melko harvoin, joten tämän talletan visusti sydämeeni.


Kuopuksen käytöksessä puolestaan alkaa näkyä niin positiviisia (itsenäisyys, omatoimisuus, määrätietoisuus) kuin negatiivisiakin (jurotus, sulkeutuneisuus, kapinointi) merkkejä murrosiästä. Pohjimmiltaan hän on yhä se empaattinen, tunneälykäs ja avarasydäminen lapsi, joka hän on aina ollut. 

Tämä Hymypoika sai kevätjuhlapäivänä kiitosta siitä, että hän on koulussa hyvän hengen luoja: huomaavainen, iloinen, huumorintajuinen, auttaa kavereita ja huolehtii siitä, ettei ketään jätetä syrjään. Nämä arvot ovat itsellenikin tärkeitä, ja on ollut ilo huomata, että lapsi on omaksunut ne.

Inhoan leuhkimista, eikä tämän postauksen tarkoitus ole missään nimessä kerskailla. Mutta minusta meidän jokaisen on syytä olla ylpeitä ja kiitollisia lapsistamme, sillä jokainen lapsi on erityislaatuinen ja ihana omana itsenään.


Kiitollisuus on valtavan positiivinen olotila. Se kumpuaa jostakin syvältä ja syntyy siitä, kun huomaa ja arvostaa sitä, mitä itsellä on ja mikä elämässä on hyvää. Kiitollisuus luo tyytyväisyyttä ja luottamusta: on helpompaa olla optimistinen ja  uskoa tulevaisuuteen huolista ja murheista huolimatta. 

Joskus tuntuu, että kiireessä on vaikea nähdä olennaisinta. Mutta kun hidastaa askelta, keskittyy hetkeen, katselee ympärilleen ja tarkkailee elämäänsä, kummasti löytyy kiitollisuuden aiheita.

Hain juuri kuopukseni urheiluharrastuksen parista ja kysyin autossa häneltä, mistä hän on kiitollinen elämässään. En tiedä, mitä odotin, mutta en ainakaan tätä: ”Kaikesta”, murkkuikäinen vastasi. Voinko päätellä tästä, että autossani istuu melko lailla elämäänsä tyytyväinen miehenalku?

Toivon, että kaikilla koululaisilla on oikein ihana, rentouttava ja antoisa kesä!