maanantai 14. elokuuta 2017

Terhakka tarhaneilikka kannattaa lisätä jo ensi kesän ostoslistalle


Hihheijaa, elokuu on jo puolivälissä, mutta ei tunnu siltä. Lapsilla alkoivat koulut viisi päivää sitten ja itse palasin töihin saman viikon alussa. Esikoisen ja minun piti hilata vuorokausirytmiämme useita tunteja aikaisemmaksi, mikä ei ihan kädenkäänteessä käy. Tiukkaa tekee etenkin aamuisin, eikä aikaisemmin nukkumaan meneminenkään ole illanvirkuille helppoa.

Säiden puolesta tämä ja viime viikko ovat olleet kesän parasta aikaa. Aurinkoa ja lämpöä on riittänyt välillä ihan läkähdyksiin asti. Vietin viikonloppuna kaksi puolikasta päivää pesiskentän laidalla, kun lapset pelasivat ja tuomaroivat, ja tein lisäksi pitkiä lenkkejä. Ilman aurinkorasvaa olisin varmasti kärähtänyt. Kerrankin ei tarvinnut palella tuulessa ja/ tai sateessa ja/tai koleassa. Ihana kesä!


Kesä jatkuu myös pihalla. Taka- ja etupihallamme kukkivat muun muassa ruukku- eli tarhaneilikat, vaikka kukkapenkissä syyshortensiat, angervot ja muut alkusyksyn kasvit ovat jo hyvässä kukoistusvaiheessa. 

Koetan kokeilla joka kesä jotakin uutta kasvia, ja tänä vuonna ostin tarhaneilikoita. En tiedä, miksi vasta nyt? Tällä hetkellä olen tykästynyt neilikoihin niin kovasti, että ne pääsevät varmasti myös ensi kesän ostoslistalleni. 


Tarhaneilikat ovat osoittautuneet todella kestäviksi. Ne ovat kukkineet uskomattoman ahkerasti ja sinnikkäästi koko kesän. Takapihallamme neilikat ovat aurinkoisessa paikassa terassilla ja etupihallamme puolivarjossa portailla. Ne näyttävät viihtyvän molemmissa olosuhteissa. Puolivarjossa kukat tosin kestävät kauemmin, paahteessa ne lakastuvat nopeammin, mutta onneksi uusia pukkaa tilalle.

Tarhaneilikat tykkäävät käsittääkseni tasaisesta kastelusta, mutta eivätpä nuo ole olleet moksiskaan, vaikka vettä on välillä tullut kuin aisaa. Etenkin alkukesästä pelkäsin, että kukkien juuret tukehtuvat jatkuvassa sateessa.







Neilikat kestävät hyvin myös pienen kuivahtamisen, ja kuulemma jopa pientä viileyttä tai hallaakin. Ne osoittivat kestävyytensä erityisesti lomamatkamme aikana, kun kukaan ei kastellut niitä reiluun viikkoon. Eikä silloin edes satanut suuremmin. Kun palasimme reissusta, kukat törröttivät iloisesti pystyssä ilman mitään rapistumisen merkkejä.


Sinänsä neilikoiden kestävyys ei ole yllätys. Talvella, kun ostin leikkoneilikoita, ne säilyivät maljakossa freesin näköisinä viikosta toiseen. Lopulta aloin jo kyllästyä, kun mokomat eivät lakastuneet millään. Voit lukea näistä superkestävistä leikkokukista täältä.

Nytkin olen muutaman kerran katkaissut silloin tällöin varren maljakkoon. Kukat ovat kestäneet vaasissa pienen ikuisuuden! Ihmettelemme vain aamusta toiseen lasten kanssa, eikö tuo vieläkään lakastu...

Pitäisiköhän kokeilla, suostuisiko tarhaneilikka talvehtimaan sisällä? Tämä kasvi voisi siitä hyvinkin selvitä.




maanantai 7. elokuuta 2017

Kierrättämisen iloa, ja euron sisustuslöytö


Siivoilin kesällä kaappeja ja löysin taas kassikaupalla kierrätettävää. Samalla, kun kävin viemässä kassit ja pussit kierrätyskeskukseen, silmäilin nopeasti myynnissä olevan tarjonnan ja iskin silmäni tähän sirolinjaiseen lasiseen maljakkoon.


Tykästyin heti maljakon muotoon ja väriin. Maljakko sopii mainiosti olohuoneemme tämänhetkiseen värimaailmaan. 

Lisäksi maljakko on kuin luotu aiemmin Ikeasta ostamani, pyöreälinjaisen maljakon kumppaniksi. Vai mitä sanotte? Eivätkö nämä ole kuin sisarukset, toinen vain on vähän hoikempi (uusi tässä yllä) ja toinen pulleampi (vanha tuossa alla). Hintakaan ei päätä huimannut: maljakko maksoi kierrätyskeskuksessa vaivaisen yhden euron!


Maljakko tarttui siis matkaan, ja olin iloinen superedullisesta löydöstäni. Jollekin toiselle tarpeeton vaasi löysi meiltä uuden kodin. Yhtä iloinen olin siitä, että pääsin eroon tarpeettomasta tavarasta, jonka joku toinen toivottavasti kokee itselleen tarpeelliseksi ja hyödylliseksi.


Hämmästyn aina uudestaan ja uudestaan siitä, miten kotoa voi lakkaamatta löytyä tarpeetonta tavaraa. Näin siitäkin huolimatta, että myyn tai vien kierrätyskeskukseen käyttämättömäksi jääneitä vaatteita, kenkiä, leluja, kirjoja, astioita, sisustustavaraa, verhoja, pöytä- ja kaitaliinoja, urheiluvarusteita ja ties mitä 5-10 kertaa vuodessa. 

Lisäksi tein vasta reilu vuosi sitten kotona perusteellisen remonttisiivouksen ennen lattiaremppaa ja seinien maalausta. Silloin kierrätyskeskukseen lähti pakettiautollinen tavaraa ja myyntiin toinen mokoma. Luovuimme mm. kirjahyllystä ja annoimme lähes kaikki kirjat pois. Luulin silloin, että enää meillä ei ole mitään turhaa. 

Mistä sitä tavaraa oikein tulee? En edes ole mikään shoppailija tai hamstraaja. Päinvastoin, inhoan tavarapaljoutta ympärilläni ja viihdyn paljon paremmin väljässä kodissa, joka ei pursua tavaraa. 

Tungen kaappeihin kaiken, minkä vaan voi siirtää pois näkyvistä, tai mikä mahtuu kaappeihin. Kaappeihin tavarat tosin unohtuvat helposti, varsinkin jos niitä ei käytä. 

Ehkä ongelman ydin onkin juuri siinä. Poissa näkyvistä, poissa mielestä. Sitten kun kaappia alkaa penkoa tai järjestellä, löytyy paljon sellaista, jota ei ole aikoihin, tai ehkä koskaan, käyttänyt. Toinen luonnollinen selitys ovat kasvavat lapset, joilta jää jatkuvasti jotakin pieneksi. Onneksi kierrätys on keksitty. 

                                                 Kaunista elokuun alkua!


tiistai 1. elokuuta 2017

Asumisen aikamatkalla 1800-luvun puutaloista Mikkelin asuntomessuille


Kävin asuntomessuilla Mikkelissä upean Saimaan rannalla. Kokemuksesta teki erityisen mielenkiintoisen se, että olin vain pari päivää aiemmin vieraillut 1700-1800-luvuilla rakennetuissa puutalokortteleissa Turun Luostarinmäessä. Harppaus tuon ajan pienistä, matalista, pimeistä ja heikosti varustelluista asumuksista tämän päivän suuriin, korkeisiin, valoisiin ja viimeisen päälle varusteltuihin asuntoihin oli valtava, suorastaan hengästyttävä.

Luostarinmäki on Turun ainoa yhtenäinen puutaloalue, joka säilyi Turun palosta vuonna 1827. Parisataa vuotta vanhat rakennukset seisovat alkuperäisillä paikoillaan. Jos tuon ajan asumiskulttuuri ja kodinsisustus kiinnostavat, kannattaa ehdottomasti käydä tutustumassa. Yli 30 talossa riittää ihmeteltävää ja ihasteltavaa.


Itse hämmästelin ja kauhistelinkin sitä, miten ahtaasti ja pimeässä ihmiset asustivat. Huoneet olivat hämäriä ja sisustuksessa suosittiin tummia ja voimakkaita värejä, mikä teki asunnoista entistä pimeämpiä. Pienistä, yksikerroksisista ikkunoista ei kauheasti päässyt luonnonvaloa sisään eikä sähkövalaisimia ollut. Pirteissä poltettiin päreitä, kynttilöitä ja öljylamppuja.  

Mitään valkoista ei kodeissa ollut, vaikka esimerkiksi vaalea seinäpinta olisi saanut tilan tuntumaan suuremmalta ja valoisammalta. Tykkäsivätkö entisajan ihmiset tummuudesta vai olivatko he vain sopeutuneet jatkuvaan hämärään? Ehkä valkoinen oli noissa olosuhteissa epäkäytännöllinen, jopa mahdoton väri.


Kun siirryin ajassa parisataa vuotta ja kilometreissäkin melkoisen matkan eteenpäin Mikkelin asuntomessuille, jouduin, tai pääsin, suorastaan valotulvaan. Uudet, modernit kodit tulvivat valoa. Toki tummiakin taloja ja huoneita oli, mutta pääsääntöisesti sisustus oli vaaleaa, huoneet korkeita ja avaria ja ikkunat isoja - monessa talossa kokonaisten seinien kokoisia. Ovathan ne kauniissa metsä- tai järvimaisemassa upeita, kuin eläviä tauluja. 


Verhoja tai sälekaihtimia ei monessakaan talossa näkynyt. Itse mietin, olisiko sittenkin hyvä saada välillä suojaa valolta, auringonpaahteelta ja ohikulkijoiden katseilta. Jälkimmäisestä ei tosin ole haittaa, jos ikkunan takaa avautuu oma ranta tai suojaisa piha.


Avaruuden ja tilan tuntua lisäsi se, että huoneiden välisiä ovia oli vähän. Ruokailutila oli lähes poikkeuksetta olohuoneen yhteydessä ja makuuhuonekin saattoi jatkua ovettomana aulasta tai oleskelutilasta. 

Kaunista, mutta ei ehkä aina niin käytännöllistä. Ainakin makuuhuoneessa pitää mielestäni olla ovi. Liukuovet ovat siinä mielessä näppäriä, että ne säästävät tilaa eivätkä ole samalla tavalla ”tiellä” kuin avonaiset ovet.



Omaa silmääni miellytti messukodeissa juurikin valoisuus, raikkaus ja harmonisuus. Huomaan edelleen pitäväni eniten vaaleasta sisustuksesta, jota on maustettu lämpöisellä puulla, harmaalla, vaaleanpunaisella, roosalla, lilalla. Oli kiva huomata, että nämä värit, samoin kuin sinapinkeltainen, ovat edelleen ajankohtaisia.


Valkoisia ja harmaita sohvia oli paljon. Itsekin tykkään harmaasta. Valkoinenkin on kaunis, mutta en arvaisi sellaista omaan kotiini ostaa. Yhdessä messukodissa oli piristysruiskeena vaaleanpunainen sohva. Se istui mukavasti kauniiseen kokonaisuuteen. En tosin ole varma, kauanko pinkkiä sohvaa jaksaisi kyllästymättä katsella. Neutraali väri sopii ainakin meille paremmin.





Rottinkisia kalusteita, esimerkiksi kauniita ja ilmavia riippukeinuja näkyi useammassakin messukodissa. Olen kuullut, että moni on niihin tykästynyt. Leppoisaahan sellaisessa olisi keinutella ja lueskella, jos vain olisi sopiva paikka, johon tuolin voisi ripustaa. Tuskin sentään keskelle olohuonetta.


Ihastuin messuilla myös pöytiin, joissa on lasikansi. Pöydät olivat kauniita, keveitä ja ilmavia. Voisin hyvin nähdä itseni esimerkiksi työskentelemässä sellaisen äärellä. 



Oli kiva huomata, että vuoden alussa ostamani Elloksen Tanger-ryijymatto on ainakin kuvioinniltaan yhä kovasti muodikas. Samalla tavalla kuvioitu, vaalea matto oli yhden jos toisenkin asunnon lattialla. Lisäksi bongasin muutaman omasta kodistani tutun pöytävalaisimen, keittiöntuolin, kynttilänjalan ja vaasin. Tuli heti kivan kotoisa olo :)









lauantai 22. heinäkuuta 2017

Höyrypesurilla koko koti puhtaaksi

Jos tänä kesänä ei olisi ollut niin paljon sadepäiviä, tuskin olisin tullut siivonneeksi koko asuntoa kylppäristä keittiöön ja ovista ikkunoihin. Lainasin nimittäin ystävältäni höyrypesurin erääksi sateiseksi viikonlopuksi, koska halusin puhdistaa kylppärin pinttyneet kaakelit kunnolla.

Höyrytin kylppäriä monta tuntia: kaakelit ja kaakeleiden välit, lattian laattapinnat, suihkukaapin seinät, lavuaarin, hanat, peilikaapin, pyykkikaappien ovet. Vehje osoittautui todella näppäräksi, ja pinnat puhdistuivat silmissä.


Höyrypesurissa on pieni, irrotettava säiliö, joka täytetään vedellä. Johto seinään, ja viiden minuutin kuluttua vempain on lämmittänyt veden ja pesuri on käyttövalmis. 100-asteinen höyry irrottaa tehokkaasti rasvaisen ja muun pinttyneen lian. Erityisesti tykkään siitä, että höyryllä puhdistaminen on ekologista ja hygieenistä. Mitään pesuaineita ei tarvita, vettä vain.


Innostuin koko ajan enemmän ja siivousprojektini lähti lapasesta, kuten minulla usein tahtoo käydä – silloin harvoin, kun siivoamisesta innostun.  Pyysin viikon lisäaikaa pesurin lainalle, ja kun sateisia päiviäkin tuli sopivasti lisää, etenin keltaisen siivousapulaiseni kanssa pikkuhiljaa huoneesta toiseen. Puhdistin sillä suunnilleen kaikki pinnat lukuun ottamatta parkettilattioita ja maalattuja seiniä.

Vähän olisi kyllä tehnyt mieli pestä myös lattiat, mutta en uskaltanut kokeilla edes pieneen plänttiin. Meillähän uudistettiin lattiat viime kesänä, enkä halunnut ottaa sitä riskiä, että mokaisin. 

Valmistajan sivuilla sanotaan, että laminaatti- ja parkettilattioita voi puhdistaa, kunhan tekee sen varovaisesti: käyttää paksua puhdistusliinaa kaksin- ja nelinkerroin ja annostelee höyryä hillitysti. Ainakin tässä käyttämässäni laitteessa on eri höyrytasoja. Lammikoita ei saa tulla lattialle. Höyry voi aiheuttaa vahinkoa parketille tai laminaattilattialle, jos se pääsee tunkeutumaan rikkoutuneen lakkapinnan, lautarakojen tai turhan kovan höyryttelyn takia puuhun asti.


Kylppärin jälkeen eniten puhdistettavaa oli keittiössä. Kaakeleista ja etenkin kaakelisaumoista irtosi paljon likaa, vaikka olin mielestäni siivonnut niitä suht säännöllisesti. Pesurissa on useita harjaksia ja suuttimia, ja vaihtelin niitä siivottavan kohteen mukaan. Kaakeleiden välit putsasin messinkiharjaksilla.



Keittiön kaappien ovet, lavuaarin ja hanan, roskiskaapin sisäpinnat ja kivitason puhdistin suuttimen päälle vedettävällä puuvillaliinalla. Kivaa ja helppoa! 

Ilta-aurinko sattui sopivasti valaisemaan keittiön siivouksen jälkeen. Keittiö näytti huomattavasti puhtaammalta ja valkoisemmalta kuin ennen siivousta.




Seuraavaksi puhdistin kaikkien huoneiden ovet. Koskahan olen viimeksi puhdistanut ne ylhäältä asti? Ovet alkoivat suorastaan hohtaa. 

Vähän piti varoa, etten vahingossa päästänyt höyryä ulos silloin, kun sitä ei tarvittu. Sata-asteinen höyry ei varmasti tuntuisi hyvältä iholla. Onneksi kahvassa on lapsilukko. Napsaisin sen päälle aina, kun laskin pesurin pois käsistäni.


Välillä oli pakko pitää pesutauko, sillä kaikki kolme puhdistusliinaa olivat likaisia. Pesin ne pyykkikoneessa 60 asteessa ja kuivatin. Seuraavana päivänä pääsin taas jatkamaan.


Alakerran pikkuvessassa siivosin käytännössä kaiken, lattian, seinät, lavuaarin, kaapin. Lopulta etenin ulos asti: ulko-ovi ja varaston ovi saivat tehopesun.

Laitoin liinat taas pesuun, ja ajattelin, että homma on siinä. Mutta taas tuli pilvinen päivä, ja päätin pestä vielä ikkunat. Siinä menikin melkein puoli päivää. Höyrypesurilla ikkunanpesu kävi kätevästi, mutta aikaa kului siihen, kun piti raivata tavaroita ikkunoiden edestä ja aukoa ikkunoita, jotta sai kaikki neljä pintaa kustakin ikkunasta puhdistettua.


Kerrankin oli hauskaa siivota! Hauskinta oli se, etten suunnitellut siivoavani koko asuntoa. Se vain tapahtui, melkein huomaamatta. Uskomattoman monipuolinen siivouskaveri tämä pesuri, puhdistaa melkein mitä vain. Hmm, onkohan minusta tulossa välineurheilija? Alkukesästä innostuin jo voikukkapihdeistä, jotka nekin osoittautuivat todella käteviksi. Niistä kirjoitin täällä.

Katselin rautakaupassa, että höyrypuhdistimien hinnat liikkuvat noin 130 – 440 eurossa riippuen siitä, kuinka paljon hienouksia laitteeseensa haluaa. Tämä malli taitaa maksaa suunnilleen 240 euroa. Ensikokemus oli niin hyvä, että voisin harkita pesurin hankkimista ihan omaksi. Puhdas koti tuoksuu ja tuntuu ihanan raikkaalta!

Toivotaan kuitenkin, että loppukesä on kaunis, aurinkoinen ja lämmin! Ettei tarvitse enempää siivoilla :)

ps. Tässä jutussa ei ole tehty kaupallista yhteistyötä, vaikka pesurin merkki näissä kuvissa vilahteleekin.


lauantai 15. heinäkuuta 2017

Mansikka-aika! Kannattaako poimia itse vai ostaa valmiiksi poimittuina?


Mansikka-aika on täällä taas. Makoisten marjojen popsiminen ja pakastaminen talven varalle kuuluvat ehdottomasti kesääni. Mansikat tekevät kesästä kesän.

Mansikoiden säilöntä talven varalle on meillä monikymmenvuotinen perinne, josta on pidetty kiinni ja johon on liittynyt esimerkiksi itsepoiminta. Se on ollut jokakesäinen rituaali. Tänä kesänä huomasin, että olen luopunut lähes kaikista mansikkaperiaatteistani, tai ainakin höllentänyt niitä huomattavasti.

Periaate 1: Itsepoiminta on ainoa oikea tapa hankkia mansikat

Näin opin ajattelemaan jo lapsena. Pakkasimme joka kesä ämpärit autoon ja hurautimme Mynttisen mansikkamaalle poimimaan marjoja suuhun ja pakkaseen, yleensä useamman kerran kesässä. 


Tuntejahan siinä meni, kun konttailimme ja kumartelimme mansikoiden perässä. Paarmat kiusasivat ja kuumuus koetteli, mutta marjasaalis palkitsi. Ei olisi tullut pieneen mieleenkään ostaa mansikoita valmiiksi poimittuina. Aikuisenakin olin pitkään sitä mieltä, että marjat pitää poimia omin käsin, jotta saa hyviä. Itse poimimalla myös säästää, tai säästi ainakin tuohon aikaan maalla.

Nyt kaupungissa asuessani olen huomannut useampana kesänä, että muiden poimimat marjat maistuvat aivan yhtä hyviltä kuin itse poimitut. Ja tulevat jopa edullisemmiksi.


Ostin juuri eilen viiden kilon laatikon mansikoita. Laatikko maksoi 29 euroa eli 5,80 euroa kilolta. Samaan aikaan täällä Uudellamaalla sijaitsevat mansikkatilat mainostivat itsepoimintaa 5,90 - 7 euroa kilo. Itsepoiminta tulisi meille siis kalliimmaksi kuin valmiiden mansikkalaatikkojen ostaminen, etenkin jos hintaan laskee päälle vielä bensakulut. Mansikkatiloja ei ole meillä ihan naapurissa. Ja meneehän noukkimiseen jonkin verran aikaakin, mutta sitä ei ehkä lasketa :) 

Periaate 2: Jos mansikoita ostaa, niitä ei osteta marketista

Kun joitakin vuosia sitten luovuin itsepoiminnasta, halusin saada marjani ilman välikäsiä suoraan tuottajalta. Niinpä ostin mansikat kesäisin mansikkatilan pitäjän suoramyyntikioskista lähikaupan pihasta. Epäilin, että markettien mansikat ovat huonon tai epätasaisen laatuisia, kuljetuksen aikana pilaantuneita, lätsähtäneitä tai muuten epämääräisiä.


Tänä kesänä tuttua myyjää ei näkynyt. Tilalla oli rakennustyömaa. Oli pakko löytää uusi ostopaikka. Sattumalta törmäsin ruokaostoksilla juuri kauppaan tuotuihin mansikkalaatikoihin. Ostin mansikkani kokeeksi ensimmäisen kerran marketista. En pettynyt, vaan yllätyin. Mansikat olivat ensiluokkaisia ja mielettömän makeita. Söimme vatsamme täyteen ja pakastin loput. Koko viiden kilon laatikossa oli vain yksi epäkelpo mansikka, joka piti heittää pois. Kohta menen ostamaan toisen laatikon.

Periaate 3: Kannattaa odottaa, että hinta laskee

Viime kesänä taisin maksaa mansikkalaatikosta 25 euroa. Tänä kesänä hinta on huidellut jopa 45 eurossa. Sato kypsyy pikkuhiljaa pitkän ajan kuluessa, eikä hintaromahdusta kuulemma ole tiedossa. Hinnat tippuvat yleensä, jos pääsato kypsyy kerralla nopeasti ja tulee kauppoihin yhtä aikaa.


Viime kesänä kyttäsin tarjouksia ja odotin, että hinta laskee. Tarjouksia tuli, ja mansikoita meni. Useamman kerran kävi niin, että kun ehdin mansikanmyyntipaikalle, marjat olivat siltä päivältä loppuneet. Siitä tuli mansikkastressi, kun sato alkoi hiipua, eikä minulla vielä ollut mansikoita pakkasessa.  


Tänä vuonna olin ajoissa liikenteessä ja ostin marjat heti, kun hyviä löysin, ja säästyin stressiltä. Alkusadon marjat ovat laadukkaimpia ja sopivat myös pakastamiseen parhaiten. Ajattelin, että hintaa tärkeämpää on säilöä hyvälaatuista marjaa, kun en kuitenkaan ostele mitään massiivisia määriä.

Miten kävi, kun rikoin periaatteeni? Mansikkaruletista tuli paljon leppoisampaa. Ja silti sain aivan yhtä hyviä marjoja kuin ennenkin.


                                              Maukasta mansikkakesää!


keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Monta syytä matkustaa Madeiralle


Olemme yleensä suunnanneet kesälomamatkalle Välimerelle: Kreikkaan, Portugaliin, Espanjaan, Kroatiaan, Kyprokselle, Turkkiin, Tunisiaan. Tänä kesänä alkoi tuntua siltä, että Välimeri on niin nähty.

Meillä käynyt noissa paikoissa vähän huono tuuri, kun lämpömittari on kivunnut jokaisessa matkakohteessamme ajoittain lähes 40 asteeseen. Itse en erityisemmin viihdy kuumuudessa. Läkähdyttävä kuumuus tekee olosta laiskan ja vetelän, enkä jaksaisi juuri muuta tehdä kuin lillua meressä tai olla ilmastoiduissa tiloissa. Ja kuitenkin haluan matkoilla liikkua, nähdä ja kokea.

Siksi päätimme tänä kesänä lähteä Madeiralle. Se oli nappivalinta! Tässä muutamia, mielestäni hyviä syitä, miksi matkustaa tuolle pienelle tuliperäiselle saarelle keskelle Atlantia.  

Tasainen lämpö

Madeiralla kesä on pitkä mutta ei liian kuuma, ja sää on kuin Suomen kesässä parhaimmillaan. Matkamme aikana heinäkuun alussa lämpötila pysytteli koko ajan noin 20-25 asteessa ja taisi jokusen kerran kohota 27-28 asteeseen osaksi päivää. Eteläisessä Funchalissa, jossa majoituimme, ei satanut kertaakaan. Aurinko paistoi välillä kirkkaalta taivaalta, välillä oli puolipilvistä.

Heräsimme aamuisin tähän kauniiseen näkymään.
Vuorten yllä leijui pilviä päivittäin, kun pohjoisrannikon kosteat ja lämpimät pasaatituulet törmäsivät vuoriin, pakkautuivat ylös ja tiivistyivät sumuksi ja pilviksi. Silloin tällöin ripotteli vähän vettä, kun ajelimme vuoristossa. Keskilämpötila laski kolmisen astetta jokaista puolen kilometrin nousua kohden, mutta pitkähihaista emme tarvinneet edes kilometrin korkeudessa.

Pilviä vuorten yllä.

Upea luonto

Madeira on kukkien, puiden, meren, vuoriston ja lumoavien maisemien ystävän paratiisi. Saaren päänähtävyys on luonto, jossa riitti ihmeteltävää ja ihasteltavaa meillekin viikoksi yllin kyllin. 

Sinisarja oli levinnyt ympäri saarta.

Olin aivan pökerryksissä kukkaloistosta ja tykkäsin jopa saaren rikkakasvista, sinisarjasta, jota kasvoi joka paikassa, jopa yli kilometrin korkeudessa. Tosin ruusukin näytti viihtyvän yli puolen kilometrin korkeudessa. 


Sinisarja Eukalyptusmetsässä.
Näin tällä matkalla myös tuoksuvia eukalyptuspuita elämäni ensimmäisen kerran. Eukalyptusmetsä ylhäällä hiljaisessa vuoristossa oli upea ja tunnelmaltaan suorastaan satumainen.

Eukalyptuspuita metsä pullollaan.

Huikeimmat elämykset koimme vuorilla ja jyrkänteillä, joista näkymät olivat henkeäsalpaavan upeita. Tällaiselle korkeanpaikankammoiselle teki välillä tiukkaa kuikuilla korkeuksista alas, mutta onneksi voitin pelkoni. 

Huikeita näkymiä Cabo Giraosta.

Stoppi tuli kuitenkin Cabo Giraon näköalatasanteella, jonka lattia on lasia. Tasanteelta on 590 metrin suora pudotus mereen. En pystynyt astumaan lasikannelle, vaan ihailin maisemia hieman taaempaa. Lasten päätä ei näyttänyt huimaavan missään. Täälläkin he tutkailivat näkymiä innoissaan.

Lapsia ei huimannut, vaikka alla oli 590 metrin pudotus mereen.

Vuokrasimme auton viikoksi, joten pääsimme näppärästi liikkumaan eri puolilla saarta. Tai no, näppärää se ei ihan aina ollut. Hyväkuntoisilla pääteillä läpi tunneleiden matka kulki joutuisasti mutta vuorten kapeilla ja jyrkillä käppyräteillä ajaminen oli melkoisen haastavaa.

Korkein paikka, jossa kävimme: Eira do Serrado yli kilometrin korkeudessa.

Onneksi mies on varma kuski ja hänellä on rautaiset hermot. Itse en olisi tällä saarella rattiin istunut. Vieressäkin oli vaikea istua siinä vaiheessa, kun tie lähti yhtäkkiä kapuamaan lähes kohtisuoraan ylös vuoren rinnettä eikä takaisin pystynyt kääntymään. Onneksi diesel jaksoi vetää.
Dieselauto kulutti yllättävän vähän mäkisessä maastossa. Ajelimme viikon 25 euron polttoaineella.

Levadat

Madeirasta ei voi puhua mainitsematta levadoita, vanhoja kastelukanavia, joita seurailevista poluista on tullut suosittuja patikointireittejä. Saaren levadaverkosto on yli 2 000 kilometrin mittainen, joten tallattavaa riittää. Me ehdimme kulkea vain minimaalisen murto-osan, koska tutustuimme nähtävyyksiin pääasiassa autolla. Mutta vähäisetkin kokemukset olivat niin upeita, että haluaisin joskus vielä tehdä Madeiralle patikointimatkan.

Rentouttava levadakävely Ribeiro Friossa.

Valitsimme helppoja levadoita, joilla pärjäsi hyvin lenkkareilla. Kävelimme pätkän viehättävää levadaa Ribeiro Frion metsässä. Toinen lyhyt, helppokulkuinen Vereda dos Balcoes, johdatti meidän upean, koskemattoman luonnon keskelle ja huikeisiin maisemiin. 

Balcoes-levadalta avautui huikeat näkymät.

Kolmas levadakävely oli vähällä jäädä pelkäksi yritykseksi, sillä emme tahtoneet löytää levadan aloituspaikkaa ja navigaattorikin sekosi ylhäällä vuoristossa. Lopulta löysimme perille, mutta levadan väärään päähän. Siinä vaiheessa olimme jo niin rättipuhkipoikki etsimisestä ja rinteiden kapuamisesta, että varsinainen kävely jäi lyhyeksi.

Opimme, että jos levadoille haluaa tosissaan lähteä patikoimaan, niistä kannattaa ottaa selvää etukäteen. Reittien pituus ja vaikeustaso vaihtelevat valtavasti, joillakin pärjää lenkkareilla, toisille tarvitaan vaelluskengät. Tietyt reitit eivät missään nimessä sovi korkeanpaikankammoisille. Itse en lähtisi rinteisiin louhituille levadoille, joilla taiteillaan jyrkänteiden reunoilla. Myös reittikartta pitäisi kuulemma olla mukana helpoillakin reiteillä. Ensi kerralla olemme sitten viisaampia.

Helppoa ja leppoisaa kävelyä haasteellisen alun jälkeen. 

Ihmiset

Olen käynyt Portugalissa tätä ennen neljä kertaa ja tykännyt jokaisella kerralla portugalilaisten mentaliteetista. Myös madeiralaiset, respan henkilökunnasta siivoojiin ja tarjoilijoista kaupan kassamyyjiin, olivat erittäin ystävällisiä ja huomaavaisia mutta silti sopivalla tavalla kohteliaan pidättyväisiä. Tungettelijoista, tuputtajista tai minkään sortin rellestäjistä ei ollut tällä reissulla vaivaa.

Konstailemattomassa LidoBurgerissa oli hyvä ruoka ja mukavat tarjoilijat.

Ihmiset vaikuttivat myös rehellisiltä ja luotettavilta, kukaan ei koettanut kertaakaan huiputtaa meitä, ei edes lapsia, vaikka he kävivät ostoksilla usein myös itsekseen. Saimme kuitin jokaisesta ostoksesta ja luottokortilla maksaessa piti ensin itse hyväksyä summa. Kun kaupan kassa ei pystynyt antamaan kahta senttiä takaisin, hän pahoitteli moneen kertaan ja huhuili puuttuvia kolikoita toiselta kassalta. Hän ei meinannut uskoa, että on todellakin ihan ok, jos en saa kahta senttiäni... 

Hotellihuoneessa meitä odotti ilmainen pullo vettä, banaaneja ja siivoojan tervetulotoivotus.

Hotellihuoneestamme ei kadonnut mitään, vaikka siivooja kävi joka päivä emmekä tällä kerralla olleet ottaneet tallelokeroa. Luotin ympäristön turvallisuuteen - ja lapsiini - niin, että annoin 12- ja 15-vuotiaideni kuljeskella keskenään hotellin lähistöllä ja uskalsin illallakin päästää heidät puistoon kahdestaan pelailemaan. 

Ruoka

Madeiran ruokatarjonnasta ollaan kuulemani mukaan montaa mieltä. Joidenkin mielestä ruoka on yllätyksetöntä ja yksinkertaista, mutta itse tykkäsin siitä kovasti. Ruoka oli useimmiten tuoretta, hyvistä raaka-aineista valmistettua ja kevyesti maustettua lähiruokaa. Suolaakin oli käytetty juuri sopivan kitsaasti, vaikka ravintolaruoka tuppaa usein olemaan liian suolaista minun makuuni.


Yksi suosikkiravintoloistamme, PVP - Pao Vinho e Petiscos, lähellä hotelliamme.


Hyviä, kohtuuhintaisia ravintoloita ja kahviloita on Funchalissa pilvin pimein, mutta turistikadun paikkoja kannattaa välttää. Niissä on hyvä mahdollisuus saada huonoa ja hutaisten tehtyä ruokaa. Me eksyimme sellaiseen paikkaan kerran, toista kertaa emme enää haksahtaneet.


Hengähdyshetki kahvilassa.
Aamiaisella tankkasimme itseemme muun ruoan ohella yllin kyllin vitamiineja ja värejä: ananasta, melonia, passionhedelmää, appelsiinia, banaania, kurkkua, tomaattia, mansikkaa. Miten hedelmät ja kasvikset voivatkaan maistua niin meheviltä ja makeilta!


Kauppahallin värikästä tarjontaa.


Päivälliseksi saarella syödään perinteisesti kalaa. Niin myös minä tein. Söin kalaa seitsemänä iltana viikossa, enkä kyllästynyt. Muut perheenjäsenet maistelivat enimmäkseen liharuokia, jotka nekin olivat yleensä maukkaita. Suosikkejani olivat isoina mehevinä pihveinä tarjoiltu tonnikala sekä saaren erikoisuus, espada eli mustahuotrakala. Häijyn näköisellä kalalla on suuret mollukkasilmät ja veitsenterävät hampaat, mutta lautasella sen valkoinen liha maistui herkulliselta.

Hurja herkkukala espada.

Jälkiruoaksi meille tuotiin usein makeaa ja väkevää madeiraviiniä. Kaikki viinit olivat edullisia, ja hyviä portugalilaisia viinejä löytyi paikallisesta supermarketista hyllykaupalla. Portugalissa suosittu, pirskahteleva vinho verde, vihreä viini, yllätti taas positiivisesti. En ollut juonut sitä vuosikausiin.


Paikallisen marketin viinihyllyissä riitti valinnan varaa.

Hiekkarantojen puute

Se, että saarella on vain harvoja luonnonrantoja ja nekin kivisiä ja karuja, oli todellakin plussa. Säästyimme päivittäiseltä uimarantashowlta, johon kuluu uimaintoiselta perheeltä normaalissa rantakohteessa tunteja päivässä. Levitetään aurinkovoiteet, haalitaan rantakamat, puetaan uikkarit, haeskellaan vesipullot, lompsitaan rantaan, uidaan ja puljataan, käydään suihkussa, laitetaan uimavehkeet kuivumaan, koetetaan selvitä hiekkaisten kenkien ja vaatteiden kanssa… Ja sama kohta uudestaan. Tällä reissulla ehdimme tehdä ja nähdä paljon enemmän muuta.


Saaren pohjoispuolen karun jylhää rannikkoa.

Ei meidän silti tarvinnut uimatta olla. Hotellissa oli uima-allas, jossa kävin aamu-uinnilla joka päivä. Kävimme myös paikallisten suosimassa maauimalassa, Lidossa, jossa pääsimme uimaan sekä merivesialtaissa että meressä. Altaassa vesi oli puhdasta ja yllättäen viileämpää kuin meressä, jossa aurinko lämmitti pintaveden. Altaisiin pumpataan päivittäin uutta vettä merestä, viileydestä päätellen melko syvältä. Päivän lippu Funchalin Lidoon maksoi aikuisilta noin viisi, lapsilta kaksi euroa.


Porto Monizin luonnon uima-altaat.

Kun vierailimme saaren luoteiskolkassa, pääsimme uimaan Porto Monizin upeisiin laava-altaisiin. Merivesi oli aikojen kuluessa kaivertanut jähmettyneeseen laavaan suojaisia merivesialtaita, joissa pystyi uimaan turvallisesti ja ihailemaan samalla komean karuja maisemia ja taustalla vellovia Atlantin aaltoja. Sisään pääsi vajaalla kahdella eurolla per henkilö. 

Voisin kirjoitella tästä jylhän rehevästä saaresta vaikka kuinka pitkään, mutta tämä saa nyt tällä erää riittää. Madeira on joka tapauksessa niin ihana matkakohde, että voisin palata sinne milloin tahansa! 

ps. Pahoittelen kuvien kehnoa laatua. Jätin kameran kotiin ja jouduin tyytymään kännykkäräpsyihin. Vaan ovat nekin parempi kuin ei mitään. Muistot ovat tärkeimpiä.


Funchalin kasvitieteellisessä puutarhassa riitti kukkaloistoa mutta myös komeita kaktuksia ja huimia näköaloja.