torstai 27. huhtikuuta 2017

Kukkia ja kinuskikakkua

Kuinka kinuskikuorrutteen saa onnistumaan?


Täytin tässä kuussa pyöreitä vuosia. En todellakaan aikonut juhlia synttäreitäni – eihän sitä nyt enää aikuisena - millään muulla tavalla kuin mieheni kanssa viikonloppureissulla Roomassa. Matka olikin ihanan rentouttava ja mukava, siitä voit lukea täältä.

Vaan kuinkas kävikään: järjestin lopulta kolmet synttärikekkerit! Yhdet kutsut viikossa, sillä tiuhempaa tahtia en olisi ehtinyt leipoa kakkuja ja muuta tarjottavaa.

Kekkeriputki sai alkunsa, kun toinen siskoni halusi tulla onnittelemaan. Ajattelin, että mikäs siinä, ja kutsuin äitini ja siskoni perheineen kakkukahveille. Vierailusta ilahtuneena pyysin myös toisen siskon perheineen kylään seuraavalla viikolla ja vielä joitakin hyviä ystäviäni sitä seuraavalla. Sain valtavasti kauniita kukkia, joista osa on vieläkin hyvissä voimissa ilahduttamassa mieltäni ja kaunistamassa kotiamme. Näin monta kukkakimppua olen viimeksi saanut varmaan omissa ylioppilasjuhlissani.


Olen viime aikoina ollut luvattoman laiska, tai pikemminkin kiireinen, tapaamaan ystäviä muualla kuin harrastusten parissa. Osittain se on johtunut siitä, että meillä on ollut viimeisen vuoden aikana lähes koko ajan meneillään jotakin maalaus-remppa-sisustus-muutos-hässäkkää. Mutta nyt on kiva kutsua vieraita uudistuneeseen kotiin.


Synttärit ovat loistava syy ystävien näkemiseen, pitäisi käyttää sitä joka vuosi! Ex tempore -juhlimisella säästyin myös etukäteisstressiltä. Yleensä huolehdin monta viikkoa etukäteen tarjoiluista, kattauksesta, siivouksesta, leipomisesta, aikatauluista ja ties mitä. Ehkä osaan nykyään ottaa rennommin. Tärkeintähän on hyvä seura. Siivoilin kevyesti, tein tarjoilut ja katoin pöydän, siinä se oli, helppoa, huoletonta ja pelkästään kivaa.

Sain vieraiden tulosta myös hyvän syyn leipoa, sitäkin pitkästä aikaa. Tavallisesti leivon jotakin kerran viikossa. Tein ensimmäisille kutsuille kakuksi meidän suvun suosikin, kinuskikakun. Se maistui porukoille niin hyvin, että tein kinuskikakun myös toisille ja kolmansille kutsuille. Vaihtelin vain täytteitä ja testailin samalla eri makuyhdistelmiä esikoisemme tulevia rippijuhlia varten.


Kinuskikakku on helppo tehdä: tavalliseen sokerikakkupohjaan täytteeksi vaikkapa mansikoita tai vadelmia ja persikoita, päälle kinuskikuorrute ja reunoille kermavaahtoa. Riittävä kostutus on tärkeää, ettei kakusta tule kuivakkaa. Omasta mielestäni täytekakun kuuluu olla hyvinkin kostea, silloin se maistuu ihanan mehevältä.

Moni vieraani ihmetteli, olenko itse tehnyt kinuskin. Eikö se ole vaikeaa? Ja kuinka saat kinuskin pysymään kakun päällä? Ei ollut ensimmäinen kerta, kun törmäsin siihen harhaluuloon, että kinuskikakun tekeminen olisi jotenkin hankalaa. 


Todellisuudessa kinuskin keittäminen on hyvin yksinkertaista. Saman verran kuohukermaa ja fariinisokeria (itse laitan normikakun päälle desin + desin) keitellään kattilassa sekoitellen 10-20 minuuttia, kunnes seos sakenee. 

Ratkaisevan tärkeää on tehdä vesilasitesti! Pisara kinuskikastiketta tiputetaan kylmään veteen. Jos pisara pysyy koossa, kinuski on valmista ja sen voi levittää saman tien kakun päälle. Jos pisara hajoaa vesilasissa, on jatkettava keittelyä, sillä keskeneräinen kastike todellakin imeytyy kakun sisään. Nakkaan valmiiseen kastikkeeseen lopuksi vielä teelusikallisen voita tai margariinia, niin kinuskista tulee kiiltävä.

Tulevana viikonloppuna pukkaakin sitten vappu. Munkkeja en meinaa itse paistaa ja kärytellä, vaan taidamme tyytyä kaupan pakastealtaasta poimittuihin ja uunissa paistettuihin hillomunkkeihin. Toivotaan, että kauan kaivattu ja odotettu aurinko suostuisi vihdoin tuomaan meille kevään.

Kevään, vapun ja synttärikukkasten kunniaksi osallistun tällä postauksella pitkästä aikaa Mansikkatilan mailla Kukkailotteluun, johon pääset kurkkaamaan täällä.

                                Iloista ja kaunista vappua kaikille!


keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Kurvikkaat kaunottaret, TON-tuolit, kevensivät keittiön ilmettä




Haaveilin pitkään, harkitsin pitkään ja valitsin pitkään, ja silti epäröin vielä viime metreillä. Mutta nyt meillä on kuin onkin keittiössä neljä kaunista, valkoista TON-tuolia, kaksi Chair 14 -wieniläistuolia ja kaksi Ironica-pinnatuolia. En osannut valita, kumpia ostaisin, joten ostin molempia.

Kummatkin ovat silmää hivelevästi muotoiltuja, kevyitä ja niin kestäviä, että valmistaja uskaltaa luvata niille viiden vuoden takuun. Niissä on myös hyvä istua. Etenkin klassikko, pinnatuoli, on muotoiltu mukavaksi: istuimen etuosa on taivutettu ja selkänojan yläosa pyöristetty. Olen koeistunut kymmeniä erilaisia pinnatuoleja, mutta en ole löytänyt kovin montaa, jossa olisi yhtä hyvä istua.


TON valmistaa tuoleja Tsekeissä paikkakunnalla, jonne Michael Thonet perusti tuolitehtaan vuonna 1861. Tunnetuinta ja myydyintä TON-tuolia numero 14 on valmistettu pyökistä taivutusmenetelmällä kymmeniä miljoonia kappaleita yli 150 vuoden ajan. Itseäni miellyttää näissä tuoleissa juurikin se, että niillä on pitkä historia. Tuntuu hyvältä, kun tuoleilla on tarina.

Ihastuin TON-tuoleihin aikaa sitten ja koetin hankkia niitä käytettyinä. Vaan eipä niitä juuri ole myynnissä, ja jos on, ne viedään käsistä alta aikayksikön. Iltsanomat kirjoitti jo pari vuotta sitten, että tuolit ovat ”kuumaa kamaa” ja haluttu kaluste sisustusbloggaajien ja ammattisisustajien keskuudessa. Suosio ei näytä laantuneen. Törmäsin myös useisiin kopioihin. Aidon tuolin tunnistaa istuimessa olevasta leimasta tai kaiverruksesta.



Pyristelin uusien tuolien hankkimista vastaan kuukausia, sillä eivät nämä ihan halpoja ole. Kuuden tuolin ostaminen on iso satsaus ja sitä piti harkita tarkkaan. Itseäni rauhoittaakseni päätin, että hankin vain neljä TON-tuolia ja ”korvaan” kaksi tuolia Pohjanmaan kalusteen pinnatuoleilla, jotka nekin ovat kauniit ja kestävät ja lisäksi niissä on hyvä istua - aika tärkeä ominaisuus tuolissa :)


Hankin kotimaiset tuolit tarjoushinnalla, ja ne maksoivat kappaleelta 60-70 euroa vähemmän kuin TON-tuolit. Tyynnytti mieltä, kun sain sentään vähän säästettyä. Tai itse asiassa säästin aika paljon: myin neljä entistä keittiön tuolia ja sain niistä tasan saman verran kuin mitä Pohjanmaan kalusteen tuolit maksoivat.

Wieniläistuolit ja Ironica-tuolit ostin Formesta, TON-tuotteiden viralliselta maahantuojalta Helsingistä. Siellä hinnat ovat kohtuullisemmat kuin muissa paikoissa, joissa tuoleja katselin. 

Löysin vielä kivat istuintyynyt Ikeasta. Ne ovat näihin tuoleihin tismalleen sopivat ja, mikä parasta, tyynyissä on liukumaton pohja, joka pitää tyynyt tukevasti paikoillaan ilman mitään naruvirityksiä.


Enää kukkaron keveneminen ei harmita yhtään. Keittiö vaaleni ja keveni kertaheitolla, kun entiset synkähköt ja raskaat tuolit lähtivät ja tilalle tulivat vaaleat TON-tuolit ja niiden kaveriksi kaksi suomalaista pinnatuolia. Valoisaan keittiöön, kuuden kaunottaren seuraan on niin kiva tulla aamuisin. Olen korviani myöten ihastunut näihin tuoleihin <3



sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Pääsiäinen koristellaan meillä kukilla

Istutin pääsiäisen edellä ensimmäiset kesäkukat ulos - en vielä maahan mutta ruukkuun. Tuntuu, että kevät on jo pitkällä, vaikka sää onkin ollut harvinaisen viileä.  Viherpeukaloani alkaa armottomasti syyhyttää keväällä auringonpaisteessa ja on ihan pakko päästä laittamaan jotakin.

En pystynyt enää hillitsemään itseäni, vaan kävin kylmyydestä huolimatta ostamassa perunanarsisseja, orvokkeja ja keltanarsisseja, toiselta nimeltään osuvasti pääsiäisliljoja. Niitä meillä kasvoi maalla lapsuuden kodissani pitkä rivi kukkapenkissä. Narsissi ei ole lempikukkani, mutta se herättää mukavia muistoja.


Ostin myös muratin ulkoistutusta varten, mutta se päätyikin suunnitelmastani poiketen yllättäen työhuoneeni hyllyn päälle. Siihen se sopii todella hyvin. Viirivehka sai kaverin ja työhuoneeseen tuli ripaus lisää viihtyisyyttä.

Perunanarsissi oli aluksi kolme päivää sisällä, mutta kukat tuoksuivat niin valtavasti, suorastaan pökerryttävästi, että siirsin kasvin ulos. Aivan kuin olisi ollut parfyymia reippaalla kädellä suihkinut kukkaisrouva olohuoneessa.


Kylmät, pakkaselle painuvat yöt aiheuttavat pikkuisen ylimääräistä vaivaa, kun joudun peittelemään ulkoistutukset tai nostamaan ruukut varastoon yöksi. Mutta pääasia, että kasvit säilyvät hengissä. Päivisin ne viihtyvät mainiosti portailla ja nauttivat auringonpaisteessa.

Muuten meillä ei juuri pääsiäistä koristellakaan. Kauniit kukat riittävät. Kahvipöytään toki katetaan suklaamunia, rahkapiirakkaa ja muita pääsiäisherkkuja. Pääsiäisenä on ihanaa, kun saa nauttia kaikessa rauhassa perheen ja ystävien seurasta.


                                                      Hyvää pääsiäistä!


tiistai 11. huhtikuuta 2017

Keltainen huhtikuu ja kestävimmät leikkokukkani ikinä


Niin paljon kuin tulppaaneista tykkäänkin, aloin monta kuukautta kestäneen tulppaanikauden jälkeen kaivata vaihtelua. Ostin neilikoita, keltaisia sellaisia, vai lienevätkö nuo enemmän oransseja? Huhtikuu on minusta keltainen kuukausi: aurinko, valo, pääsiäinen, tiput, narsissit, leskenlehdet...

Neilikat olivat vielä nupussa, kun ostin kimpun. Muutaman päivän kuluttua kauniit oranssinkeltaiset kukat alkoivat aueta yksi toisensa jälkeen. Aurinkoisista kukista tuli ja tulee kotiin kivasti iloa, väriä ja pirteyttä.  


Olin kuullut, että neilikat ovat kestäviä, mutta silti yllätyin. Kukat ovat kestäneet nyt viikosta toiseen. Olen vaihtanut niille vain tuoreen veden päivittäin, joskus leikannut myös uuden imupinnan.

Parin viikon jälkeen luovutin ja lakkasin odottamasta, koska kukat kuihtuvat. Niinhän leikkokukille vääjäämättä käy, ja harva kukka kestää viikkoa kauempaa tuoreena ja ryhdikkäänä. Mutta näistä neilikoista on riittänyt olohuoneeseen ja makuuhuoneeseen, koristeeksi kahvipöytään, koivunoksien ja pajunkissojen seuraksi, isompaan ja pienempään kimppuun.


Jossain vaiheessa, kun olin leikellyt pitkänhuiskeita varsia useamman kerran, ne olivat sopivan lyhyet seuraavaa ideaani varten: Kaivoin kaapista mummon vanhan Arabian maitokannun ja nakkasin neilikat siihen. Ensimmäinen kerta, kun keksin kannulle käyttöä, muutakin kuin koriste-esineenä tai kaapin täytteenä olemista.

Maitokannut olivat jokapäiväisessä käytössä vielä 1960-luvulla, mutta luulen, että tämä kannu on vanhempi, ehkä 1930-luvulta. Tykkään yhdistellä sisustelussa uuteen ja moderniin jotakin käytettyä ja rosoista – esineitä, joilla on historia tai tarina.


Vanhat, kuluneet ja henkilökohtaiset esineet tuovat mielestäni kotiin viihtyisyyttä, kerroksellisuutta ja kodikkuutta. Harmoniseenkin kokonaisuuteen sopii pieni särmä tai säväys, jokin persoonallinen juttu, joka ehkä rikkoo linjan. Vaikka vaaleasta tykkäänkin, silmääni näyttää vähän liian tasaiselta, lähes kliiniseltä, jos ihan kaikki on viimeistä piirtoa myöten uutta, kiiltävää ja pelkkää valkoista. Mutta jokainen sisustaa niin kuin tykkää, makuasioista on turha kiistellä.


Nyt neilikoistani on jäljellä enää jämät. Väri on viikkojen myötä haalistunut melkoisesti, kuten alla olevasta kuvasta näkyy, vaikka jokunen kukka koettaa vielä sinnikkäästi säilyttää ryhtinsä. Pari päivää sitten ostin uuden neilikkakimpun, vaihteeksi valkoisen. Toivottavasti sekin kestää yhtä kauan. Tämä kimppu ehti tuottaa iloa yli kolme viikkoa - kolmella eurolla.



torstai 6. huhtikuuta 2017

Koti on paras paikka, mutta Roomakin aika ihana


Tällä reissulla, tarkemmin sanottuna kotimatkalla, tapahtui se, mitä jokainen matkailija pelkää: huomasimme lentokentällä, että passi oli jäänyt majapaikkaan… Mutta muuten oli upea reissu!

Ne teistä, jotka seuraavat minua Instagrammissa, tietävätkin, että vietimme pidennetyn viikonlopun Roomassa, ikuisessa kaupungissa. Olimme onnistuneet varaamaan edulliset lennot Norwegianilta, meno perjantaiaamuna ja paluu maanantai-iltana.

Olimme myös löytäneet kivan majoituksen Airbnb:n kautta. Huoneisto, tilava makuuhuone, keittiö ja kylpyhuone, sijaitsi aivan loistopaikalla tunnelmallisessa, leppoisassa ja rauhallisessa Trasteveren kaupunginosassa. Viehättävä Trastevere on sivussa pahimmista turistivirroista mutta silti sieltä on vain kävelymatka tärkeimpiin nähtävyyksiin.


Emäntämme, ystävällinen ja vieraanvarainen Fabrizia oli juuri aloittanut majoitustoiminnan, eikä Airbnb:ssä ollut vielä varausvaiheessa arvosteluja hänestä tai asunnosta. Mutta sijainti oli loistava ja asunto vanhassa, ulkosivultaan vähän rapistuneessa talossa, kapean kadun päässä näytti mukavalta. Lisäksi hinta oli erittäin kilpailukykyinen, vain 56 euroa per yö, joten otimme riskin ja teimme varauksen. Kannatti! Olimme todella tyytyväisiä. Nyt hinta on näköjään kivunnut alueen yleiselle tasolle, noin 80 euroon per yö, kun Fabrizia on saanut loistavia arvosteluja.


Pääsimme Fiumicinon lentokentältä kätevästi junalla puolessa tunnissa Roomaan ja Trastevereen. Kahdeksan euron hintaisen junalipun voi ostaa asemakioskista tai automaatista. Ostimme myös kolme vuorokauden turistilipun kaupungin joukkoliikenteeseen (18 euroa). Lippu taskussa oli helppo hypätä kaupungilla milloin vain bussiin, ratikkaan tai metroon.

Mieheni oli tutustunut Rooman historiaan ja nähtävyyksiin paremmin kuin perusteellisesti ennen matkaa, joten hänellä oli kaupunki hyvin hallussa ja tarkka suunnitelma siitä (kaikesta), mitä Roomassa ”pitää ehdottomasti nähdä”. Voitte varmasti kuvitella, miten innostunut historiaintoilija on Rooman kaltaisessa ikivanhassa kaupungissa :) Hän olikin aivan loistava opas. Minä pääsin tällä kerralla helpolla, kun ei tarvinnut ottaa selvää juuri mistään käytännön asioista saati nähtävyyksistä.


Näimme ja koimme niin paljon, että kaiken jakamiseen menisi puoli päivää eikä teistä kukaan jaksaisi lukea niin pitkää sepustusta. Kuvat kertokoon puolestaan, vaikka niissäkin näkyy vain ripaus siitä, mitä näimme. Kävelimme melkoisesti, lauantaina noin 12 kilometriä ja sunnuntaina melkein yhtä paljon.

Yllätyimme siitä, miten sujuvasti liikenne ja ylipäätään kaikki muukin toimi. Ilmapiiri oli rento eikä taskuvarkaitakaan näkynyt, vaikka monessa paikassa oli ihmisiä valtavasti. Terrorismin uhka näky siinä, että kaikilla suosituilla toreilla, aukioilla, suihkulähteillä, patsailla ja muilla väkimassojen kansoittamilla paikoilla oli sotilaita rynnäkkökivääriensä kanssa.Tiet oli torpattu niin, ettei väkijoukkoon päässyt ajamaan millään kulkuvälineellä.





Sää oli maalis-huhtikuun vaihteessa Roomassa ihanteellinen, reilut 20 astetta lämmintä päivisin ja iltaisinkin oli leppoisa ilma. Sunnuntaina, kun kävelimme muutaman kilomerin matkan Vatikaaniin (bussit eivät kulkeneet Rooman maratonin takia), satoi ajoittain, mutta se ei meitä haitannut. Päinvastoin, oli raikas ja reipas ilma ja sateen jälkeen puistot ja puut näyttivät entistä vehreämmiltä.



Ahkerasta kävelemisestä ja tutkailusta huolimatta meillä oli oikein leppoisaa. Istuskelimme kivoissa kahviloissa ja katselimme ihmisiä. Iltaisin söimme Trasteveressä paikallisissa, italialaista hälinää ja tunnelmaa huokuvissa trattorioissa ja nautimme ruoan kanssa talon viiniä.


Matkoilla kuitenkin sattuu ja tapahtuu, niin tälläkin matkalla. Maanantaina, lähtöpäivän aamuna pakkasimme kaiken kiireettömästi ja omasta mielestämme huolellisesti ja ajoimme junalla lentokentälle. Juuri kun saavuimme kentälle, mies huomasi järkytyksekseen, että hän oli unohtanut iPadinsa ja passinsa majoituspaikkaan! Koneen lähtöön oli alle tunti, ei ollut mitään mahdollisuutta ehtiä hakemaan passia.

Tuntui hirveältä, kun yhteinen matka katkesi yhtäkkiä. Mutta piti vain ottaa järki käteen. Miehen piti matkustaa hakemaan tavaroitaan ja varata itselleen uusi paluulento. Minun piti juosta terminaaliin, hahmottaa tilanne ja paikat, ehtiä lähtöselvitykseen (olimme tehneet selvityksen netissä mutta boarding passit olivat tietenkin miehen kännykässä) ja turvatarkastukseen ja löytää tieni lähtöportille. Pulssini tikitti sataa mutta ehdin kuin ehdinkin koneeseen.

Lensin alkuperäisen suunnitelmamme mukaan Osloon, jossa oli tunti aikaa vaihtaa konetta. Ensimmäinen lento oli myöhässä, mutta onneksi oli toinenkin, enkä myöhästynyt Helsinkiin lähtevästä koneesta. Mutta vielä oli yksi mutka matkassa: kodin ja auton avaimet olivat jääneet miehen hoiviin… Siitäkin selvittiin, kun hälytettiin vara-avaimen haltija apuun. Mies pääsi lentämään Roomasta Riikan kautta Suomeen ja kotiutui puolen yön jälkeen. Alun perin edullisiin lentoihin tuli muutama satanen lisää hintaa kotimatkan ekstrakiemurasta.


Tämä postaus menee hieman ohi siitä, mikä on yleensä teemani. Mutta matkailukin liittyy kotiin ja kotoiluun: Aina kun olen ollut reissussa ja nähnyt maailmaa, tuntuu ihanalta tulla kotiin. Olen onnellinen siitä, että minulla on ihana perhe ja viihtyisä koti ja saan asua näin upeassa maassa <3 Kuulostaa kliseiseltä, mutta on niin totta. Kauempaa näkee usein paremmin.



torstai 30. maaliskuuta 2017

Mustikanvarvuista mukavaa vaihtelua maljakkoon


Sain kivan vinkin kosmetologiltani – ei ihonhoitoon liittyvän, mutta kauneuteen kuitenkin. Hän vinkkasi, että mustikanvarpuja kannattaa käydä noukkimassa metsästä ja kukituttaa niitä maljakossa.


Säntäsin saman tien lähimetsään ja keräsin hyvän kimpun vihreitä varpuja. Osan laitoin maljakkoon sellaisenaan, osan asettelin tulppaanien joukkoon.

Tulppaanikimppuun tuli varvuista tervetullutta eloa ja särmää, ehkä rosoisuuttakin, vaikkei varvuissa ollut vielä edes lehtiä. Pikkuhiljaa mustikkaan alkoi putkahdella pikkiriikkisiä lehdenalkuja ja kimppu sen kuin kaunistui.


Kauneimmillaan varvut ja kimppu ovat siinä vaiheessa, kun mustikka on nupuillaan. Nuput ovat ihastuttavan herkkiä ja hentoja. Harmi vain, että ne eivät kovin montaa päivää kestä, vaan varisevat pois.

Lähimetsät ovat kuitenkin pullollaan mustikkaa, joten uusia varpuja on helppo kipaista hakemassa milloin vain. Aika monta kertaa olen jo hakenut. 


Kokeilin mustikanvarpuja myös ruusujen kaveriksi. Siihenkin ne sopivat melko mukavasti, mutta omaa silmääni miellyttää enemmän tulppaanien ja mustikan tasapainoisempi yhdistelmä. Ruusu, varsinkin tulipunainen, on niin voimakas ja hallitseva, että vaatimaton mustikka jää auttamatta varjoon.

Aurinkoista viikon jatkoa, käykäähän metsässä!


keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Vaaleanpunaistako meille? Ei kiitos - tai ehkä pieni hippunen kevään kunniaksi


Tämän kevään trendeissä on ihastuttavia värejä, joista etenkin vaaleanpunainen on jotenkin onnistunut ujuttautumaan suosiooni. En yleensä ole vaaleanpunaisen ystävä, mutta nyt olen tykästynyt hentoon rosaan, erityisesti rosanvärisiin sohvatyynyihin.

Sohvatyyny on juuri sopivan pieni mauste, jolla saa kivasti ripauksen kevättä olohuoneeseen. Isompia pintoja en vaaleanpunaista ehkä kestäisi - tai ainakaan poikani ja mieheni eivät kestäisi.



Haluan, että kodin yleisilme pysyy hillittynä, haaleahkona ja harmonisena. Kotimme väripaletti sisältää pääasiassa harmaata, valkoista ja beigeä, ja niihin lämmin vaaleanpunainen istuu ihanasti. Harkitsen myös sinapinkeltaisen tai hailakanvihreän sohvatyynyn hankkimista rosan kaveriksi, mutta makustelen asiaa vielä hetken. Sopisiko harmaalle sohvalle myös hippunen jotakin muuta kevätväriä?

Sohvatyynyn lisäksi halusin vielä pöydälle ripauksen lämmintä punertavaa. Satuinkin löytämään Ikeasta kauniin suupuhalletusta lasista tehdyn maljakon, jonka väri ja muoto viehättivät heti ensisilmäyksellä. Pörräsin maljakkohyllyn ympärillä, pähkäilin ja vertailin, kuten tapanani on. Onneksi oli mukana mies, joka totesi ykskantaan: ”Ota se. Se on ihan sun maljakko.”


Maljakko lähti mukaan ja osoittautui todella hyväksi hankinnaksi. Maljakko on herkkä mutta tukeva, kaunis katsella kukkien kanssa tai ilman ja erilaiset kukat ja oksat asettuvat siihen nätisti. Eikä tullut suurta lovea lompakkoon, sillä maljakko oli pöyristyttävän edullinen.

Luin jostakin, että tämän kevään sisustustrendit suosivat leikkokukkia ja näyttäviä vaaseja. Sehän vain sopii. Rakastan kukkia! Tänä vuonna meillä on ollutkin koko ajan tulppaaneja tai muita leikkokukkia ja luonnosta kerättyjä kasveja maljakossa. Kukista tulee niin paljon iloa ja väriä arkeen.


Vaikka tein myönnytyksen vaaleanpunaiselle, en hanki kotiin mitään pelkästään sen takia, että se sattuu olemaan trendikästä. Sisustan mieluummin omalla tyylilläni ja valitsen sellaista, mistä oikeasti tykkään. Haluan, että koti näyttää ja tuntuu omannäköiseltä.

Trendit vaikuttavat kuitenkin vääjäämättä jonkin verran. Kun jotain asiaa, esinettä tai väriä tarpeeksi tiuhaan esitellään ja sitä tulee toistuvasti katseltua, se alkaa tuntua tutulta ja ehkä omaltakin: onpa kiva, tuohan voisi sopia meille. Mieli alkaa maalailla ja idea itää päässä.


Joskus itu kypsyy hankinta-asteelle saakka, kuten tuo vaaleanpunainen tyyny, ja myös muotivillitykseksi yltynyt Tanger-matto, joka meillä on ollut olohuoneessa vuodenvaihteesta saakka. Sen hankinnasta voit lukea täältä. Tuota mattoakaan en olisi kuuna päivänä tullut ostaneeksi, jos en olisi katsellut sitä jatkuvasti sisustusblogeissa ja -jutuissa ja ihastunut pikkuhiljaa. Jaettu idea on kaksinkertainen ilo.

Väriä päivään ja iloista kevään odotusta!



keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Sammutusvälineet kauniissa kätkössä - ja silti käden ulottuvilla


Käsi ylös, kenen kotona on sammutuspeite, sammutussuihke tai palosammutin helposti, nopeasti ja kätevästi saatavilla? Meillä ei ole tähän asti ollut. Sammutuspeite on vaihtanut paikkaa moneen kertaan, kun sille ei ole löytynyt luontevaa paikkaa. Kirkuvanpunainen peite on niin ruma, ettei sitä oikein viitsisi pitää kovin näkyvällä paikalla. Toisaalta sen pitäisi olla helposti kaikkien saatavilla, sillä ensisammutukseen on vain vähän aikaa. Peite on roikkunut eteisen naulakossa, jossa se hautautuu tuon tuosta takkien alle.

Jauhesammutinta meillä ei ole. Se on iso ja painava ja kuvittelen, että sitä on hankala käyttää.  Se tuntuu turhan jykevältä pikkupalojen tyrehdyttämiseen, jos vaikkapa verho ottaa vähän tulta kynttilästä tai liedellä alkaa rasva palaa. Jauhesammutin voi ymmärtääkseni myös pilata sähkölaitteet, vaan eipä sillä tosihädän tullen ole merkitystä. Toisaalta, jos jokin palaa kotona jo raivoisasti, parasta lienee poistua savukaasujen takia, sulkea ovet perässään ja odottaa pihalla ammattilaisten apua.


Kaikkien pähkäilyjen jälkeen olen vihdoin löytänyt, tai sattumalta kohdannut, ratkaisun: Finishfire Framen. Ohuesta pellistä valmistettu, näppärästi avautuva pieni seinäkaappi, tai oikeammin kehys kätkee sisäänsä palopeitteen ja sammutussuihkeen. 

Frame-kehys on kätevänkokoinen, 38 x 38 x 8,5 cm, ja niin selkeälinjainen ja tyylikäs, että sen voi huoletta ripustaa näkyville. Kehystä on saatavana mustana ja valkoisena. Meille valitsin valkoisen, koska se sulautuu kivasti valkoisiin seiniin ja vaaleaan sisustukseen.


Framen etuseinä avautuu kädenkäänteessä ja sammutussuihke on muutamassa sekunnissa käsillä. Suihkeella on helppo sammuttaa pikkupalot nopeasti. Kevyellä spraylla sammutus onnistuu myös lapsilta, mikä on ainakin meillä tärkeä juttu.

Kehys on ylhäältä avonainen ja suihkeen saa poimittua myös etuseinää avaamatta. Sammutuspeitteen nauhat roikkuvat kaapin ulkopuolella, joten peitto on helppo kiskaista auki. Nauhat voi toki piilottaa kaapin sisällekin, jos ne häiritsevät silmää.


Kehyksen keskellä on irrotettavalle muovilevylle painettu Finishfire-logo. Sen paikalle voi vaihtaa jonkin oman maun mukaisen kuvan, jos ei halua logoa katsella. Minusta logo on niin tyylikäs, etten ole sitä ainakaan toistaiseksi vaihtanut.

Framen on suunnitellut viestintäalan tuttuni, Sanna Liimatainen. Kehystä valmistetaan Forssassa, ja se tulee maaliskuun lopussa myyntiin Vepsäläisen verkkokauppaan. Suositushinta on 115 euroa, mikä ei ole mielestäni paha hinta suomalaisesta design-tuotteesta.


Meillä Frame löysi paikkansa ylä- ja alakerran välisten portaiden alta, josta lapsetkin sen helposti löytävät ja tavoittavat. Olisin halunnut kehyksen eteiseen, mutta eteisessä ei ole yhtään vapaata seinää, jolle kehyksen olisi voinut istuttaa. Mutta uskon, että tämä on hyvä paikka. Mielikin on levollisempi, kun sammutusvälineet ovat nyt helposti kaikkien saatavilla.

Turvallista viikon jatkoa!

Tämä juttu on tehty yhteistyössä FinishFiren kanssa.


perjantai 10. maaliskuuta 2017

Taulu vie muistojen matkalle rakkauden alkuun


Työhuoneeni tyhjä seinä on vihdoin saanut eloa. Ehdin tuijottaa isoa, tyhjää, valkoista seinää vuosia, kun en keksinyt, mitä sille ripustaisin. Nyt tyhjän seinän tuijotus on päättynyt, ja saan lepuuttaa silmiäni taulussa, jonka katseluun en kyllästy.

Löysin taulun tammikuussa Virpi Mäkisen taidenäyttelystä Gustavelundista. Siitä reissusta voit lukea täältä. Kun näin taulun, jokin liikahti sisälläni ja tiesin heti, että tämä on meidän maisemamme. Kirjoitin jo aiemmin, että taiteen pitää koskettaa tunteita. En halua ripustaa seinille tauluja, kuvia tai julisteita, jotka tuntuvat merkityksettömiltä. 


Kun näytin taulua miehelleni, hän tajusi sen sanoman tismalleen samoin kuin minä. Matkasimme molemmat mielessämme ja tunteissamme rakkautemme alkuun. Olimme löytäneet toisistamme ihmisen, jota olimme elämämme etsineet. Ei ollut ketään tai mitään muuta, olimme omassa onnenkuplassamme, täydellisesti läsnä vain toisillemme, niin kun vastarakastuneet usein ovat.

Taulu vie meidät muistojen matkalle myös ensimmäiselle yhteiselle lomallemme Kroatiaan: kiireettömään yhdessäoloon kauas arjen velvoitteista, kesän pehmeään lämpöön, tummiin öihin, taianomaiseen tunnelmaan. Muistan, kuinka kuljimme käsi kädessä ja ihmettelimme yhdessä elämää. Koimme kulkevamme yhdessä kohti valoa, kuten tuo pariskunta taulussa.


Saimme taulun kotiin, kun näyttely päättyi. Kuinkahan moni sitä olikaan ehtinyt ihastella? Hetken mietin, näyttäisikö taulu oudolta yksinään työhuoneen seinällä. Yleensähän taulut ripustetaan sohvan, senkin, sivupöydän tai muun huonekalun yläpuolelle, mutta tällä seinustalla ei ole muuta kuin työpöytä toisessa päässä ja vuodetuoli toisessa. Keskellä on tyhjä tila, johon taulun halusin. Toisaalta, näyttävä taulu kaipaakin ympärilleen tilaa. Tuolla seinällä sitä on, eikä taulun tarvitse kilpailla huomiosta.

Voisin tietenkin hankkia jonkin kapean sivupöydän taulun alle, mutta toisaalta en haluaisi enempää täytettä huoneeseen, etenkään lattialle. Toistaiseksi annan olla näin. Taulu näyttää meistä hyvältä seinällä ja sehän on pääasia. Jokainen tietää itse parhaiten, mistä tykkää. Ei tarvitse miettiä, miten yleensä tehdään tai miten muut tekevät.


Taulun saaminen seinälle ei ollut ihan helppo homma, koska edes betonipora ei tahtonut purra kovaan seinään. Mutta kun siitä oli suoriuduttu, halusin kuulla vielä taiteilijan tarinan taulun synnystä. Virpi kertoi, että idea tauluun syntyi, kun hän muisteli ystäväpariskuntien kanssa, miten kenenkin rakkaus oli alkanut. Taulu kertoo tunnelmista, kun on alettu olla yhdessä ja on tuntunut, että tämä on ihminen, jonka kanssa haluaa kulkea elämän matkaa.

”Niitä tunnelmia voi kokea yhä pieninä hetkinä arjen lomassa. Taulussa on vähän haikeaa kaipuuta rakastavaan tunnelmaan ja kiireettömyyteen. Tahtoa rakastaa”, Virpi kertoi. Hän toivoo, että taulu muistuttaa katsojaansa rakkaudesta ja kiireettömyydestä. Sen taulu tekee.

Kiireenkin keskellä on korvaamattoman tärkeää antaa toisella aikaa, edes pieniä hetkiä. Koskettaa arjessa. Viestittää, että olen lähelläsi ja välitän sinusta. Kuunnella ja kuulla toista herkällä korvalla.

Pitäkäähän toisistanne huolta <3