keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Kompromissituolit tulivat kalliiksi


Joku ihmetteli taannoin, miksi sisustelijat vaihtavat sisustusta ”jatkuvasti”. Ja miksi mielipiteitä kysytään muilta? Eikö sisustetakaan kotia itselle, omien mieltymysten mukaan, vaan sellaiseksi, mikä miellyttää muita?

Jäin miettimään tätä. Pienet uudistukset piristävät mieltä, totta kai, mutta suurissa linjoissa pyrin ainakin itse kestävään lopputulokseen, johon voin olla tyytyväinen vuodesta toiseen. Voin ostaa vaihtelunhalun takia uuden maljakon, vaihtaa verhot vuodenajan mukaan tai miettiä jollekin huonekalulle uuden, paremman paikan, mutta isoja hankintoja teen hyvin harvakseltaan. Ei niihin olisi joka vuosi varaakaan.


Isompiin uudistuksiin ryhdyn, kun siihen on todellinen tarve ja rahat säästetty. Viime vuonna kotimme koki pitkän harkinnan jälkeen lähes täydellisen muodonmuutoksen ja muutosvauhti oli melkoinen. Uusimme lastenhuoneita lukuun ottamatta melkein kaikki huonekalut, maalasimme seinät ja lakkasimme lattiat. 

Tälle vuodellekin on riittänyt yksi suurempi satsaus, portaikon uudistus.  Koen, että tälle kaikelle oli iso tilaus, sillä edellisen kerran laitoimme kotia yli kymmenen vuotta sitten ja paikat alkoivat olla silmin nähden rempallaan.


Ei tulisi mieleenikään ryhtyä kaikkeen tuohon, tai edes osaan tuosta, heti kohta uudestaan. Olen iloinen siitä, että oma tyyli on pikkuhiljaa löytynyt ja voin asettua ja pysähtyä paikoilleni nauttimaan ilman loputonta muutosmylläkkää. 

Silti sisustelija on sisustelija ja katsoo kotia kaiken aikaa ”sillä silmällä”. Jotakin pientä hienosäätöä löytyy aina. Vähintään kukkia tai sohvatyynyjä tekee mieli vaihtaa.


Valintojen tai päätösten tekeminen ei aina ole helppoa, ja virhehankintoja tulee. Helppoa on silloin, kun tietää tasan varmasti, mitä haluaa ja löytää juuri sen oikean. Mutta kun pähkäilee kahden yhtä hyvän vaihtoehdon välillä tai ei löydä yhtään sopivaa, on mukava kysyä muiden mielipiteitä tai kokemuksia.  Se ei tarkoita, että sisustaisin kotiani muille.

Myönnän olleeni vähän aikaa sitten tilanteessa, jossa minulta olisi voinut aiheellisesti kysyä, miksi vaihdan taas sisustusta. Olin vain reilut puoli vuotta aiemmin hankkinut uuden keittiönpöydän ja kuusi tuolia, ja olin taas ostamassa uusia tuoleja. 

Miksi? Koska en ollut tyytyväinen. Miksi en ollut? Siksi, että olin haksahtanut kompromissiin. Kompromissilla tarkoitan sisusteluasioissa tyytymistä ok-ratkaisuun - ei hyvään saati täydelliseen, vaan sellaiseen, joka vain menettelee. Ratkaisuun, josta ei erityisemmin tykkää tai inspiroidu ja joka ei tunnu omalta, vaan on jonkinlainen pakko- tai hätäratkaisu.


Tein virheen, kun ostin tuolit, vaikka tunsin, että jokin niissä hiersi. Olimme olleet toista kuukautta ilman keittiöntuoleja (olin myynyt vanhat) enkä malttanut enää odotella, että keksisin ja löytäisin ne omalta tuntuvat. Arvaahan sen, että jos jokin asia vaivaa ostohetkellä, se vaivaa jatkossakin. 

Tuolit olivat liian umpinaiset ja tekivät muutenkin pienestä keittiöstämme ahtaan näköisen. En saanut oikein kunnon kuvaakaan niistä keittiössä. Tuolien tyyli toi mieleeni yrityksen neuvotteluhuoneen. Vaikka harmaa väri sopii keittiöömme, liika oli liikaa ja kuusi harmaata tuolia synkensi keittiön ilmettä. Olohuoneeseen väri olisi kyllä sopinut mainiosti, mutta kun tuoleja tarvittiin nimenomaan keittiöön. 

Harmitti. Mutta opin tästä jälleen kerran, että sisustelussakin kannattaa kuunnella itseään. Kun malttaa odottaa, oikea löytyy. Jokainen esine ja asia, joka on saanut minut innostumaan ja huokailemaan ”ihana”, ”kaunis”, ”ihan minun juttuni” tai ”sopii meille täydellisesti”, on ollut hyvä hankinta. Niin kuin tämäkin alla oleva tuoli, jollaisia lopulta hankin keittiöön epäonnisten tilalle. Siitä voit lukea täältä.


Harmaista neukkarihuonemaisista tuoleista neljä sai uuden elämän jonkun toisen kotona ja kaksi pääsi lapsen huoneeseen työtuoliksi ja vaatetuoliksi. Hän halusi ne, koska tykkää niistä ja niissä on hyvä istua. Ja minä sain keittiöön tuolit, jotka tuntuvat omilta. Onneksi mieltymyksiä on monenlaisia. 






tiistai 9. toukokuuta 2017

Uudet portaat päivässä

Kaupallinen yhteistyö: Stepfix



Olemme vihdoinkin päässeet eroon nuhruisesta porrasmatosta ja saaneet tilalle kauniit, puulla pinnoitetut portaat.

Kotimme ylä- ja alakerran välisissä betoniportaissa oli edellisten asukkaiden jäljiltä harmaa porrasmatto. Matto oli pehmeä ja äänetön jalkojen alla, mutta muuten en siitä tykännyt. 

Ankea porrasmatto pimensi portaikkoa ja keräsi nukkaa ja nöyhtää itseensä tehokkaammin kuin imuri ehti imeä. Muutama likatahrakin oli siihen vuosien mittaan tullut. Silti suostuin katselemaan mattoa yli kymmenen vuotta. En voi käsittää, miksi. Vuodet vain kuluivat "jotakin pitäisi tehdä mutta mitä?" -pähkäilyssä.



Tänä keväänä keksin, että lainaan höyry- tai tekstiilipesurin, jolla vedän maton puhtaaksi. Jos se vaikka vähän kirkastuisi. En ehtinyt toteuttaa ideaani, kun kestävämpi ratkaisu käveli sananmukaisesti suoraan ovellemme. 

Minä, joka en ikinä osta mitään puhelimessa enkä suostu puhumaan minkään sortin pölynimurikauppiaiden kanssa, päästin Stepfix-nimisen firman myyjän, Niklaksen sisälle esittelemään portaiden pinnoitusta. Kuin kohtalo olisi päättänyt, että nyt on sopiva hetki hoitaa porrasongelmamme.

Niklas teki tarjouksen porrasremontista. Seuraavalla viikolla hän tuli uudestaan suunnittelukäynnille ja allekirjoitimme sopimuksen. Kuulostaa ehkä heräteostokselta, mutta sitä se ei suinkaan ollut. Kun olen jotakin asiaa tuumaillut ja hautonut pitkään ja perusteellisesti, olen valmis kauppoihin saman tien, kun oikea ratkaisu, palvelu tai tuote osuu kohdalle.



Esitin toivomuksen, että portaat saataisiin uudistettua ennen esikoisemme rippijuhlia. Firmalla oli asennusruuhkaa, mutta homma saatiin soviteltua meille otolliseen ajankohtaan. Lopullisen tarkan päivän sovimme asentajan kanssa.

Sovittuna päivänä asentaja-Mika ajoi pakettiautolla pihaamme kello yhdeksän ja aloitti hommat. Tässä alla vielä näkymä vanhoihin nuhjuisiin portaisiin, joille saimme nyt heittää hyvästit.



Halusin ehdottomasti, että vanha kulahtanut porrasmatto revitään alta pois ennen kuin portaat pinnoitetaan. Portaat oli päällystetty onneksi niin hyvin, tai niin huonosti, että matto irtosi suunnilleen yhtenä laattana. Sitä ei tarvinnut nykertää pieninä palasina, kuten kuulemma joissakin vanhemmissa taloissa on pitänyt tehdä.

En muuten ole koskaan nähnyt mitään niin rumaa kuin maton alta paljastunut betoniportaikko. Onneksi se peittyi pian kauniiden tammenväristen askelmien alle.

Asentaja perusti pihalle sahauspisteen, sahasi jokaisen askelman mittojen mukaan ja asensi paikoilleen.


Portaikko valmistui askelma askelmalta, alhaalta ylös. Olimme valinneet askelmiksi valkolakatun tammen, koska se sopii eteisen ja olohuoneen valkokuultolakattuun tammiparkettiin. 

Askelmien väliin halusimme valkoiset taustalevyt. Portaikkoon tulee kivasti valoa, raikkautta ja rytmiä, kun puupinta ja valkoinen vuorottelevat.


Portaat valmistuivat yhdessä päivässä. Kun rappuset oli viimeistelty, pääsimme ihastelemaan lopputulosta. Supertarkka mieskin oli poikkeuksellisesti sitä mieltä, että nyt on ollut ammattilainen asialla. Jälki oli hänestä huolellista, ja työ oli tehty kuulemma niin hyvin kuin perheen oma remonttireiska olisi itsekin tehnyt. 

Kun olimme toipuneet ensihuumasta, huomasimme yhden puutteen, tai virheen. Alin porras oli vaaleampi kuin muut askelmat. Pieni sävyero ei olisi meitä haitannut - puuhan on aina vähän elävää - mutta ero oli niin suuri, että alin askelma näytti olevan eri paria muiden askelmien kanssa.


Reklamoin asiasta porrasfirmaan. Niklas saapui toisen asentajan kanssa tarkistamaan tilanteen. He totesivat saman: porras on eri värinen. Saattaa olla, että alimman askelman puu oli jostain syystä imaissut enemmän valkoöljyä ja oli siksi vaaleampi kuin muut. Asentajan olisi toki pitänyt huomata sävyero, mutta jostain syystä se oli jäänyt kirkkaassa auringonpaisteessa huomaamatta.





Firma lupasi vaihtaa askelman samanväriseksi heti, kun sopivaa tammea on saatavilla. Asentaja kävikin viime viikolla vaihtamassa alimman portaan pinnoitteen. Siinä ei kauaa nokka tuhissut, ja jälki oli yhtä huolellista kuin edellisellä kerralla. Nyt olen tyytyväinen väriin.

Voin lämpimästi suositella portaamme asentanutta yritystä, Stepfixiä, jos mietit portaiden uudistamista.  Suunnittelukäynti ei maksa mitään eikä tarjouksen pyytäminen sido vielä mihinkään. 

Tykkään tässä firmassa siitä, että asentaja tuli molemmilla kerroilla sovittuun aikaan, ja jos olikin muutaman minuutin myöhässä, soitteli, että tulossa ollaan. Hän teki työn sovitusti ja jälki on laadukasta, mikä ei kaikissa remppafirmoissa ole itsestään selvää. Iso plussa tuli siitä, että homma vietiin kunnialla loppuun asti ja myös korjaus hoidettiin mukisematta.



Jos vertaan porrasremonttiamme muihin remppoihin, joita meillä on viime aikoina tehty, tämä on ollut helpoin. Ei pölyä, melua tai muuta sotkua. Ei huoneiden raivaamista eikä tavaroiden siirtelyä tai suojaamista kuten maalausurakan aikana. Ei tarvinnut paeta kotoa pois, kuten parkettirempan aikana, ja portailla sai kävellä heti, kun puupinnoitteet olivat paikoillaan. 

Ainoa haitta oli tuoksu, joka ärsytti silmiä ja nenää ensimmäisenä päivänä. En tiedä, tuliko se liimasta vai mistä. Laitoin tehotuuletuksen, koneellisen ja manuaalisen, päälle, ja seuraavana päivänä tuoksu ja sen myötä ärsytysoireet hävisivät.



Jäimme vielä portaiden valmistumisen jälkeen pohtimaan, laitetaanko rappusiin liukuesteet. Tammipinnoite on sen verran karheaa, että välttämätöntä se ei ollut. Toisaalta, tassuttelemme usein kotona villasukissa ja askel saattaa livetä portaissa. 

Epäilin etukäteen, että liukuesteet rumentavat muuten kaunista portaikkoa, mutta lopulta turvallisuus voitti.



Alimman rappusen korjauksen yhteydessä päätimme, että liukuesteet laitetaan, ja asentaja kiinnitti ne paikoilleen. Liukuesteet, jotka näkyvät yllä olevassa kuvassa, ovat sen verran vaaleat, että ne eivät häiritse ainakaan omaa silmääni. Ne ovat myös niin karheat, ettei todellakaan tarvitse pelätä liukastuvansa rappusissa.



On uskomatonta, miten iso vaikutus porrasremontilla on asunnon ilmeeseen. Kun nyt kävelen yläkerrasta alakertaan vaaleita, raikkaita portaita pitkin, koko asunto tuntuu melkein kuin uudelta. Vanhaa porrasmattoa ei ole pätkääkään ikävä. 

* Portaista on saatu alennusta blogipostausta vastaan.





torstai 4. toukokuuta 2017

Varmat viherkasvini


Sormeni syyhyävät laittamaan kesäkukkia pihalle – nyt siellä on vasta orvokkeja ja narsisseja pääsiäisen jäljiltä – mutta ehkä pitää hetki vielä odotella varmempia säitä, jos vaikka taas räntää tupsahtaa. Sillä välin voisin kertoa huonekasveistani. 

Vihersisustaminenhan on nyt suurta huutoa, mitä en suoraan sanottuna ihan ymmärrä. Miten viherkasvit voivat olla muodissa, nehän ovat aina kuuluneet koteihin? Ainakin meillä ovat. Ehkä kasveja on vain alettu käyttää harkitummin yhtenä sisustamisen elementtinä. 

Itse pidän ruukkukasveista siksi, että ne tuovat viihtyisyyttä kotiin ja puhdistavat ilmaa sekä tietenkin kestävät ja ilahduttavat paljon pidempään kuin lyhytikäiset leikkokukat, hyvässä lykyssä vuosikausia.


Olen kokeillut monia viherkasveja viime vuosien aikana, tappanut useita ja löytänyt luottokasvini. Viirivehka, rönsylilja, traakkipuu ja orkidea ovat kasveja, joista tällä hetkellä tykkään, jotka viihtyvät meillä ja joita osaan hoitaa. 

Viirivehka vaatii kaksi kastelukertaa viikossa, nuo muut pärjäävät suuren osan vuodesta jopa yhdellä kastelulla viikossa. Sumuttelusta tykkäävät kaikki.

Viirivehkoja meillä on kaksi ja ne ovat viihtyneet huushollissamme jo pitkään, toinen olohuoneessa, toinen työhuoneessani. Viirivehka on ilmeikäs kasvi: sen olemus lurpsahtaa heti, jos se on saanut liian vähän vettä. Hyvä niin, sillä silloin kasvin pystyy vielä mainiosti pelastamaan. 

Laitan veden aluslautaselle tai suojaruukun pohjalle ja annan kasvin imeä sen verran kuin tarve on. Ylimääräiset kaadan pois. Näin en vahingossa tukahduta viirivehkan juuria liialla kastelulla.


Edellisen rönsyliljani tukahdutin ylikastelulla, mutta nykyisen nuoren kasvin kanssa olen osannut olla hillitympi. Kasvatin sen edesmenneen rönsyliljan jäänteistä ja olen siitä siksi erityisen ylpeä. 


Nuorikko on vielä melko hento, mutta se on kasvanut terhakkaasti, ja kasvaa varmasti vielä melkoisen reheväksi, jos en jotenkin onnistu kämmäämään. 

Talvella kastelen sitä vähemmän, noin kerran viikossa, ja annan mullan kuivahtaa kastelujen välillä. Kesäaikaan annan vettä vähän useammin ja tasaisempaan tahtiin. Sumuttelusta tämä kasvi nauttii tosissaan.


Traakkipuu muutti meille ihan vahingossa, kun kävin Ikeassa ja kasvi tarttui sen kummemmin suunnittelematta mukaani. 


Traakkipuu on varmaan helpoin kasvini ikinä. Se vain olla möllöttää tyytyväisenä, ei kaipaa kovin paljon valoa ja kasteluakin vain niukasti. Jos tykkää viherkasveista mutta ei suuremmin halua paneutua niiden hoitamiseen, traakkipuu on nappivalinta.


Olen sitä mieltä, että omaan kotiin sopivat kasvit löytyvät kokeilemalla, eikä sama kasvi välttämättä viihdy eri kodeissa. Edellisessä kodissamme luottokasvini oli saintpaulia. 

Olohuoneemme leveällä ikkunalaudalla kukoisti pitkä rivi saintpaulioita, eikä meillä muita ruukkukasveja silloin ollutkaan. Viherpeukaloäitini ihmetteli aina meillä käydessään, miten saintpauliani voivat kukkia jatkuvasti. En tiedä. Muistin kastella niitä harvakseltaan aluslautaselle ja keväisin vaihdoin niille uudet mullat. Muuta en tehnyt.

Olen lähes satavarma, että onnistumiseni johtui siitä, että tuo ikkunalauta oli saintpaulioille kasvupaikkana ihanteellinen ilmansuunnan, valon määrän ja muun suhteen. Tässä nykyisessä kodissamme saintpauliat eivät viihdy ollenkaan. Olen pari kertaa koettanut, mutta kasvi nahistuu melko pian eikä suostu enää kukkimaan uudestaan. 


Toinen ruukkukukka, joka ei hoidossani kestä muutamaa viikkoa kauempaa, on krysanteemi. Se on kasvi, jonka onnistun tappamaan aina, enkä vieläkään tiedä, kastelenko sitä liikaa vai liian vähän vai missä vika. 

Olen koettanut kolme kertaa, enkä enää koeta. Me emme vain sovi yhteen. Mutta viirivehkan, rönsyliljan, traakkipuun ja orkidean kanssa olemme selvästi samalla aaltopituudella. Orkidean helposta hoidosta voit lukea lisää täältä.