lauantai 15. heinäkuuta 2017

Mansikka-aika! Kannattaako poimia itse vai ostaa valmiiksi poimittuina?


Mansikka-aika on täällä taas. Makoisten marjojen popsiminen ja pakastaminen talven varalle kuuluvat ehdottomasti kesääni. Mansikat tekevät kesästä kesän.

Mansikoiden säilöntä talven varalle on meillä monikymmenvuotinen perinne, josta on pidetty kiinni ja johon on liittynyt esimerkiksi itsepoiminta. Se on ollut jokakesäinen rituaali. Tänä kesänä huomasin, että olen luopunut lähes kaikista mansikkaperiaatteistani, tai ainakin höllentänyt niitä huomattavasti.

Periaate 1: Itsepoiminta on ainoa oikea tapa hankkia mansikat

Näin opin ajattelemaan jo lapsena. Pakkasimme joka kesä ämpärit autoon ja hurautimme Mynttisen mansikkamaalle poimimaan marjoja suuhun ja pakkaseen, yleensä useamman kerran kesässä. 


Tuntejahan siinä meni, kun konttailimme ja kumartelimme mansikoiden perässä. Paarmat kiusasivat ja kuumuus koetteli, mutta marjasaalis palkitsi. Ei olisi tullut pieneen mieleenkään ostaa mansikoita valmiiksi poimittuina. Aikuisenakin olin pitkään sitä mieltä, että marjat pitää poimia omin käsin, jotta saa hyviä. Itse poimimalla myös säästää, tai säästi ainakin tuohon aikaan maalla.

Nyt kaupungissa asuessani olen huomannut useampana kesänä, että muiden poimimat marjat maistuvat aivan yhtä hyviltä kuin itse poimitut. Ja tulevat jopa edullisemmiksi.


Ostin juuri eilen viiden kilon laatikon mansikoita. Laatikko maksoi 29 euroa eli 5,80 euroa kilolta. Samaan aikaan täällä Uudellamaalla sijaitsevat mansikkatilat mainostivat itsepoimintaa 5,90 - 7 euroa kilo. Itsepoiminta tulisi meille siis kalliimmaksi kuin valmiiden mansikkalaatikkojen ostaminen, etenkin jos hintaan laskee päälle vielä bensakulut. Mansikkatiloja ei ole meillä ihan naapurissa. Ja meneehän noukkimiseen jonkin verran aikaakin, mutta sitä ei ehkä lasketa :) 

Periaate 2: Jos mansikoita ostaa, niitä ei osteta marketista

Kun joitakin vuosia sitten luovuin itsepoiminnasta, halusin saada marjani ilman välikäsiä suoraan tuottajalta. Niinpä ostin mansikat kesäisin mansikkatilan pitäjän suoramyyntikioskista lähikaupan pihasta. Epäilin, että markettien mansikat ovat huonon tai epätasaisen laatuisia, kuljetuksen aikana pilaantuneita, lätsähtäneitä tai muuten epämääräisiä.


Tänä kesänä tuttua myyjää ei näkynyt. Tilalla oli rakennustyömaa. Oli pakko löytää uusi ostopaikka. Sattumalta törmäsin ruokaostoksilla juuri kauppaan tuotuihin mansikkalaatikoihin. Ostin mansikkani kokeeksi ensimmäisen kerran marketista. En pettynyt, vaan yllätyin. Mansikat olivat ensiluokkaisia ja mielettömän makeita. Söimme vatsamme täyteen ja pakastin loput. Koko viiden kilon laatikossa oli vain yksi epäkelpo mansikka, joka piti heittää pois. Kohta menen ostamaan toisen laatikon.

Periaate 3: Kannattaa odottaa, että hinta laskee

Viime kesänä taisin maksaa mansikkalaatikosta 25 euroa. Tänä kesänä hinta on huidellut jopa 45 eurossa. Sato kypsyy pikkuhiljaa pitkän ajan kuluessa, eikä hintaromahdusta kuulemma ole tiedossa. Hinnat tippuvat yleensä, jos pääsato kypsyy kerralla nopeasti ja tulee kauppoihin yhtä aikaa.


Viime kesänä kyttäsin tarjouksia ja odotin, että hinta laskee. Tarjouksia tuli, ja mansikoita meni. Useamman kerran kävi niin, että kun ehdin mansikanmyyntipaikalle, marjat olivat siltä päivältä loppuneet. Siitä tuli mansikkastressi, kun sato alkoi hiipua, eikä minulla vielä ollut mansikoita pakkasessa.  


Tänä vuonna olin ajoissa liikenteessä ja ostin marjat heti, kun hyviä löysin, ja säästyin stressiltä. Alkusadon marjat ovat laadukkaimpia ja sopivat myös pakastamiseen parhaiten. Ajattelin, että hintaa tärkeämpää on säilöä hyvälaatuista marjaa, kun en kuitenkaan ostele mitään massiivisia määriä.

Miten kävi, kun rikoin periaatteeni? Mansikkaruletista tuli paljon leppoisampaa. Ja silti sain aivan yhtä hyviä marjoja kuin ennenkin.


                                              Maukasta mansikkakesää!


keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Monta syytä matkustaa Madeiralle


Olemme yleensä suunnanneet kesälomamatkalle Välimerelle: Kreikkaan, Portugaliin, Espanjaan, Kroatiaan, Kyprokselle, Turkkiin, Tunisiaan. Tänä kesänä alkoi tuntua siltä, että Välimeri on niin nähty.

Meillä käynyt noissa paikoissa vähän huono tuuri, kun lämpömittari on kivunnut jokaisessa matkakohteessamme ajoittain lähes 40 asteeseen. Itse en erityisemmin viihdy kuumuudessa. Läkähdyttävä kuumuus tekee olosta laiskan ja vetelän, enkä jaksaisi juuri muuta tehdä kuin lillua meressä tai olla ilmastoiduissa tiloissa. Ja kuitenkin haluan matkoilla liikkua, nähdä ja kokea.

Siksi päätimme tänä kesänä lähteä Madeiralle. Se oli nappivalinta! Tässä muutamia, mielestäni hyviä syitä, miksi matkustaa tuolle pienelle tuliperäiselle saarelle keskelle Atlantia.  

Tasainen lämpö

Madeiralla kesä on pitkä mutta ei liian kuuma, ja sää on kuin Suomen kesässä parhaimmillaan. Matkamme aikana heinäkuun alussa lämpötila pysytteli koko ajan noin 20-25 asteessa ja taisi jokusen kerran kohota 27-28 asteeseen osaksi päivää. Eteläisessä Funchalissa, jossa majoituimme, ei satanut kertaakaan. Aurinko paistoi välillä kirkkaalta taivaalta, välillä oli puolipilvistä.

Heräsimme aamuisin tähän kauniiseen näkymään.
Vuorten yllä leijui pilviä päivittäin, kun pohjoisrannikon kosteat ja lämpimät pasaatituulet törmäsivät vuoriin, pakkautuivat ylös ja tiivistyivät sumuksi ja pilviksi. Silloin tällöin ripotteli vähän vettä, kun ajelimme vuoristossa. Keskilämpötila laski kolmisen astetta jokaista puolen kilometrin nousua kohden, mutta pitkähihaista emme tarvinneet edes kilometrin korkeudessa.

Pilviä vuorten yllä.

Upea luonto

Madeira on kukkien, puiden, meren, vuoriston ja lumoavien maisemien ystävän paratiisi. Saaren päänähtävyys on luonto, jossa riitti ihmeteltävää ja ihasteltavaa meillekin viikoksi yllin kyllin. 

Sinisarja oli levinnyt ympäri saarta.

Olin aivan pökerryksissä kukkaloistosta ja tykkäsin jopa saaren rikkakasvista, sinisarjasta, jota kasvoi joka paikassa, jopa yli kilometrin korkeudessa. Tosin ruusukin näytti viihtyvän yli puolen kilometrin korkeudessa. 


Sinisarja Eukalyptusmetsässä.
Näin tällä matkalla myös tuoksuvia eukalyptuspuita elämäni ensimmäisen kerran. Eukalyptusmetsä ylhäällä hiljaisessa vuoristossa oli upea ja tunnelmaltaan suorastaan satumainen.

Eukalyptuspuita metsä pullollaan.

Huikeimmat elämykset koimme vuorilla ja jyrkänteillä, joista näkymät olivat henkeäsalpaavan upeita. Tällaiselle korkeanpaikankammoiselle teki välillä tiukkaa kuikuilla korkeuksista alas, mutta onneksi voitin pelkoni. 

Huikeita näkymiä Cabo Giraosta.

Stoppi tuli kuitenkin Cabo Giraon näköalatasanteella, jonka lattia on lasia. Tasanteelta on 590 metrin suora pudotus mereen. En pystynyt astumaan lasikannelle, vaan ihailin maisemia hieman taaempaa. Lasten päätä ei näyttänyt huimaavan missään. Täälläkin he tutkailivat näkymiä innoissaan.

Lapsia ei huimannut, vaikka alla oli 590 metrin pudotus mereen.

Vuokrasimme auton viikoksi, joten pääsimme näppärästi liikkumaan eri puolilla saarta. Tai no, näppärää se ei ihan aina ollut. Hyväkuntoisilla pääteillä läpi tunneleiden matka kulki joutuisasti mutta vuorten kapeilla ja jyrkillä käppyräteillä ajaminen oli melkoisen haastavaa.

Korkein paikka, jossa kävimme: Eira do Serrado yli kilometrin korkeudessa.

Onneksi mies on varma kuski ja hänellä on rautaiset hermot. Itse en olisi tällä saarella rattiin istunut. Vieressäkin oli vaikea istua siinä vaiheessa, kun tie lähti yhtäkkiä kapuamaan lähes kohtisuoraan ylös vuoren rinnettä eikä takaisin pystynyt kääntymään. Onneksi diesel jaksoi vetää.
Dieselauto kulutti yllättävän vähän mäkisessä maastossa. Ajelimme viikon 25 euron polttoaineella.

Levadat

Madeirasta ei voi puhua mainitsematta levadoita, vanhoja kastelukanavia, joita seurailevista poluista on tullut suosittuja patikointireittejä. Saaren levadaverkosto on yli 2 000 kilometrin mittainen, joten tallattavaa riittää. Me ehdimme kulkea vain minimaalisen murto-osan, koska tutustuimme nähtävyyksiin pääasiassa autolla. Mutta vähäisetkin kokemukset olivat niin upeita, että haluaisin joskus vielä tehdä Madeiralle patikointimatkan.

Rentouttava levadakävely Ribeiro Friossa.

Valitsimme helppoja levadoita, joilla pärjäsi hyvin lenkkareilla. Kävelimme pätkän viehättävää levadaa Ribeiro Frion metsässä. Toinen lyhyt, helppokulkuinen Vereda dos Balcoes, johdatti meidän upean, koskemattoman luonnon keskelle ja huikeisiin maisemiin. 

Balcoes-levadalta avautui huikeat näkymät.

Kolmas levadakävely oli vähällä jäädä pelkäksi yritykseksi, sillä emme tahtoneet löytää levadan aloituspaikkaa ja navigaattorikin sekosi ylhäällä vuoristossa. Lopulta löysimme perille, mutta levadan väärään päähän. Siinä vaiheessa olimme jo niin rättipuhkipoikki etsimisestä ja rinteiden kapuamisesta, että varsinainen kävely jäi lyhyeksi.

Opimme, että jos levadoille haluaa tosissaan lähteä patikoimaan, niistä kannattaa ottaa selvää etukäteen. Reittien pituus ja vaikeustaso vaihtelevat valtavasti, joillakin pärjää lenkkareilla, toisille tarvitaan vaelluskengät. Tietyt reitit eivät missään nimessä sovi korkeanpaikankammoisille. Itse en lähtisi rinteisiin louhituille levadoille, joilla taiteillaan jyrkänteiden reunoilla. Myös reittikartta pitäisi kuulemma olla mukana helpoillakin reiteillä. Ensi kerralla olemme sitten viisaampia.

Helppoa ja leppoisaa kävelyä haasteellisen alun jälkeen. 

Ihmiset

Olen käynyt Portugalissa tätä ennen neljä kertaa ja tykännyt jokaisella kerralla portugalilaisten mentaliteetista. Myös madeiralaiset, respan henkilökunnasta siivoojiin ja tarjoilijoista kaupan kassamyyjiin, olivat erittäin ystävällisiä ja huomaavaisia mutta silti sopivalla tavalla kohteliaan pidättyväisiä. Tungettelijoista, tuputtajista tai minkään sortin rellestäjistä ei ollut tällä reissulla vaivaa.

Konstailemattomassa LidoBurgerissa oli hyvä ruoka ja mukavat tarjoilijat.

Ihmiset vaikuttivat myös rehellisiltä ja luotettavilta, kukaan ei koettanut kertaakaan huiputtaa meitä, ei edes lapsia, vaikka he kävivät ostoksilla usein myös itsekseen. Saimme kuitin jokaisesta ostoksesta ja luottokortilla maksaessa piti ensin itse hyväksyä summa. Kun kaupan kassa ei pystynyt antamaan kahta senttiä takaisin, hän pahoitteli moneen kertaan ja huhuili puuttuvia kolikoita toiselta kassalta. Hän ei meinannut uskoa, että on todellakin ihan ok, jos en saa kahta senttiäni... 

Hotellihuoneessa meitä odotti ilmainen pullo vettä, banaaneja ja siivoojan tervetulotoivotus.

Hotellihuoneestamme ei kadonnut mitään, vaikka siivooja kävi joka päivä emmekä tällä kerralla olleet ottaneet tallelokeroa. Luotin ympäristön turvallisuuteen - ja lapsiini - niin, että annoin 12- ja 15-vuotiaideni kuljeskella keskenään hotellin lähistöllä ja uskalsin illallakin päästää heidät puistoon kahdestaan pelailemaan. 

Ruoka

Madeiran ruokatarjonnasta ollaan kuulemani mukaan montaa mieltä. Joidenkin mielestä ruoka on yllätyksetöntä ja yksinkertaista, mutta itse tykkäsin siitä kovasti. Ruoka oli useimmiten tuoretta, hyvistä raaka-aineista valmistettua ja kevyesti maustettua lähiruokaa. Suolaakin oli käytetty juuri sopivan kitsaasti, vaikka ravintolaruoka tuppaa usein olemaan liian suolaista minun makuuni.


Yksi suosikkiravintoloistamme, PVP - Pao Vinho e Petiscos, lähellä hotelliamme.


Hyviä, kohtuuhintaisia ravintoloita ja kahviloita on Funchalissa pilvin pimein, mutta turistikadun paikkoja kannattaa välttää. Niissä on hyvä mahdollisuus saada huonoa ja hutaisten tehtyä ruokaa. Me eksyimme sellaiseen paikkaan kerran, toista kertaa emme enää haksahtaneet.


Hengähdyshetki kahvilassa.
Aamiaisella tankkasimme itseemme muun ruoan ohella yllin kyllin vitamiineja ja värejä: ananasta, melonia, passionhedelmää, appelsiinia, banaania, kurkkua, tomaattia, mansikkaa. Miten hedelmät ja kasvikset voivatkaan maistua niin meheviltä ja makeilta!


Kauppahallin värikästä tarjontaa.


Päivälliseksi saarella syödään perinteisesti kalaa. Niin myös minä tein. Söin kalaa seitsemänä iltana viikossa, enkä kyllästynyt. Muut perheenjäsenet maistelivat enimmäkseen liharuokia, jotka nekin olivat yleensä maukkaita. Suosikkejani olivat isoina mehevinä pihveinä tarjoiltu tonnikala sekä saaren erikoisuus, espada eli mustahuotrakala. Häijyn näköisellä kalalla on suuret mollukkasilmät ja veitsenterävät hampaat, mutta lautasella sen valkoinen liha maistui herkulliselta.

Hurja herkkukala espada.

Jälkiruoaksi meille tuotiin usein makeaa ja väkevää madeiraviiniä. Kaikki viinit olivat edullisia, ja hyviä portugalilaisia viinejä löytyi paikallisesta supermarketista hyllykaupalla. Portugalissa suosittu, pirskahteleva vinho verde, vihreä viini, yllätti taas positiivisesti. En ollut juonut sitä vuosikausiin.


Paikallisen marketin viinihyllyissä riitti valinnan varaa.

Hiekkarantojen puute

Se, että saarella on vain harvoja luonnonrantoja ja nekin kivisiä ja karuja, oli todellakin plussa. Säästyimme päivittäiseltä uimarantashowlta, johon kuluu uimaintoiselta perheeltä normaalissa rantakohteessa tunteja päivässä. Levitetään aurinkovoiteet, haalitaan rantakamat, puetaan uikkarit, haeskellaan vesipullot, lompsitaan rantaan, uidaan ja puljataan, käydään suihkussa, laitetaan uimavehkeet kuivumaan, koetetaan selvitä hiekkaisten kenkien ja vaatteiden kanssa… Ja sama kohta uudestaan. Tällä reissulla ehdimme tehdä ja nähdä paljon enemmän muuta.


Saaren pohjoispuolen karun jylhää rannikkoa.

Ei meidän silti tarvinnut uimatta olla. Hotellissa oli uima-allas, jossa kävin aamu-uinnilla joka päivä. Kävimme myös paikallisten suosimassa maauimalassa, Lidossa, jossa pääsimme uimaan sekä merivesialtaissa että meressä. Altaassa vesi oli puhdasta ja yllättäen viileämpää kuin meressä, jossa aurinko lämmitti pintaveden. Altaisiin pumpataan päivittäin uutta vettä merestä, viileydestä päätellen melko syvältä. Päivän lippu Funchalin Lidoon maksoi aikuisilta noin viisi, lapsilta kaksi euroa.


Porto Monizin luonnon uima-altaat.

Kun vierailimme saaren luoteiskolkassa, pääsimme uimaan Porto Monizin upeisiin laava-altaisiin. Merivesi oli aikojen kuluessa kaivertanut jähmettyneeseen laavaan suojaisia merivesialtaita, joissa pystyi uimaan turvallisesti ja ihailemaan samalla komean karuja maisemia ja taustalla vellovia Atlantin aaltoja. Sisään pääsi vajaalla kahdella eurolla per henkilö. 

Voisin kirjoitella tästä jylhän rehevästä saaresta vaikka kuinka pitkään, mutta tämä saa nyt tällä erää riittää. Madeira on joka tapauksessa niin ihana matkakohde, että voisin palata sinne milloin tahansa! 

ps. Pahoittelen kuvien kehnoa laatua. Jätin kameran kotiin ja jouduin tyytymään kännykkäräpsyihin. Vaan ovat nekin parempi kuin ei mitään. Muistot ovat tärkeimpiä.


Funchalin kasvitieteellisessä puutarhassa riitti kukkaloistoa mutta myös komeita kaktuksia ja huimia näköaloja.

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Hyvästit voikukille


Voihan viheliäiset voikukat. Aina niitä vain pukkaa takapihalle. Eipä tuo haittaisi, jos tykkäisin voikukista – joidenkin mielestähän ne ovat kauniita - tai jos olisin villiyrtteihin hurahtanut hortoilija ja käyttäisin voikukkia ruoanlaitossa. Eräs keittiömestari hehkutti juuri, kuinka upea raaka-aine voikukka on. Jotkut ranskalaiset jopa kasvattavat voikukkia ruoaksi. Ehkä pitäisi joskus kokeilla. Rasvaa, suolaa ja etikkaa vaan, niin jyrkemmätkin maut kuulemma kesyyntyvät.

Mutta toistaiseksi en ole tykästynyt voikukkiin ja haluan niistä eroon. Voikukkien kitkeminen pihalta on tähän asti ollut ihan loputon työsarka. Aina kun olen saanut suurimman osan kitkettyä, uusia pukkaa nurmikolle. Ehkä siksi, että juuret ovat niin sitkeästi kiinni, etten yleensä saa kiskottua voikukkia juurineen irti.


Tänä kesänä ryhdyin välineurheilijaksi ja napsin kaikki voikukat heti alkukesästä rikkaruohonpoistajalla. En ollut koskaan kuullutkaan moisesta vempaimesta ennen kuin kerran puutarhamyymälässä joku asiakas kyseli myyjältä ”voikukkapihtejä”. Heureka! Silläkö ne lähtevät? Halusin heti kokeilla, ja satuin saamaan pihdit lainaksi ystävältäni.

Nips-naps vaan, rikkaruohonpoistaja osoittautui varsin käteväksi. Työkalun terät tarttuvat voikukan juureen joka puolelta ja rikkaruoho nousee juurineen vipuvoimalla helposti ylös maasta. Työkalun varsi on pitkä, joten ei tarvitse kumarrella tai kyykkiä.


Ajattelin ensin, että voikukkia on pienellä pihallamme ehkä kymmenen ja niiden poistaminen käy joutuisasti. Homman edetessä silmä kuitenkin harjaantui ja voikukkia löytyi koko ajan lisää. Tuollakin on, ja tuolla, ja tuolla. Ne piiloutuvat hyvin nurmikon sekaan, kun ne eivät vielä kuki. Montakohan mahdoin poistaa? Ainakin 50. 

Napsin pienetkin pois, sillä nuorena voikukat on helppo kitkeä. Vanhemmiten juuret ovat vahvemmat ja kitkeminen vaikeampaa. Työn jälkeen oli jonkin verran multapaakkuja pitkin nurmikkoa. Niitä ei oikein voi välttää, kun kiskoo voikukkia juurineen irti.


Pääsinkö voikukista eroon? Kitkemishommasta on kohta neljä viikkoa, eikä pihallamme kuki yksikään keltainen voikukka. Muutama pieni vihreä alku näkyi äsken, mutta napsaisin ne käsin pois. Luulisi, että voikukan siemeniä liitelisi pilvin pimein naapurista tai kauempaa ja iskostuisi pihaamme. 

Ainoa keltainen kasvi, joka pihallamme nyt kukkii, on niittynätkelmä. Se on päätynyt meille läheiseltä niityltä. Niittynätkelmä koristaa pienenä ryppäänä nurmikkoa niin kivasti, etten raaski leikata sitä pois.




Ehkä tuo rikkaruohonpoistaja todella toimii, ainakin jonkin aikaa, ja pitää nurmikon voikukattomana. Katselin, että vehje maksaa kaupoissa noin 30 - 40 euroa. Pitäisiköhän ostaa omaksi? Voisihan sillä rapsia muitakin ei-toivottuja kasvivieraita kätevästi pois.

Pihallemme on eksynyt myös muutama harakankello. Tai ainakin luulen, että tuo yllä oleva kukka on harakankello. Korjatkaa, jos olen väärässä.

Koetan varjella kukkasia, kun leikkaan ruohoa. Minusta on mukavaa, että luonnonkasveja, siis muita kuin voikukkia, kotiutuu istutettujen kasvien joukkoon. Esimerkiksi valkovuokkoja kasvaa takapihallamme vuosi vuodelta enemmän, ja olen siitä pelkästään iloinen.

Kaunista heinäkuun alkua!