sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Kotvitko sinäkin? Vitkuttelu kotona ja töissä tekee välillä niin hyvää


Tuumailu, odottelu, vitkuttelu, lykkääminen. Kukapa tuota ei tekisi. Itselleni tuumailu ja vitkuttelu on lähes jokapäiväistä arkea. Se ilmenee sijaistoimintoina: voin alkaa raivata kaappeja, kiillottaa hanoja tai pyyhkiä pölyjä lattialistojen päältä – asioita, joita harvemmin muuten teen – kun pitäisi seisoa sähköpöydän ääressä ja nakuttaa töitä kotitoimistossa.

Vitkuttelulla on kauhean negatiivinen kaiku: tässä sitä vain laiskotellaan ja laistetaan velvollisuuksista. Mutta todellisuudessa se tekee työnteosta, tai vaikka tämän blogin kirjoittamisesta, tehokkaampaa. On aivan saletti, että jos otan koneen äärestä hatkat ja lähden vaikka ulos kävelemään, sen jälkeen homma luistaa kymmenen kertaa jouhevammin kuin jos tuijotan ruutua ja koetan pakottaa aivojani luovuuteen. 



Kun asiat saavat hautua ja aivot levätä, syntyy uusia ajatuksia ja luovia ideoita. Jumiutuneet asiat loksahtelevat paikoilleen ja ongelmiin löytyy yhtäkkiä ratkaisu jostakin alitajunnan syövereistä. Tuumailutauon jälkeen luova työ sujuu kuin tanssi, kevyesti, sujuvasti, takkuilematta. Silloin tulee valmista, ja tehokkaasti. Ja silti, vaikka tiedän, että näin se menee, poden pelkästä tuumailusta huonoa omaatuntoa.

Oli niin hauskaa lukea toissa viikolla Hesarista, että tuumailu ja vitkuttelu on ihmiselle hyväksi ja sille on hieno nimikin, kotviminen. Jenny Kangasvuo, Jonna Pulkkinen ja Katri Rauanjoki ovat kirjoittaneet siitä kokonaisen kirjan, Kotvimisen vallankumousLyhyttä hetkeä, tuokiota tarkoittava sana kotva tulee itäisen Suomen murteista. Tunnistaako joku? 


Kirjoittajien mukaan kotviminen on työn tekemiseen olennaisesti kuuluva tauko, jota ilman työ ei valmistu. Se on ajan ottamista ajattelulle ja käsillä olevaan työhön liittymätöntä toimintaa, joka vie työtä eteenpäin. ”Mitä lähempänä minulla on deadline, sitä kiiltävämpiä ovat kylppärini laattojen saumat”, toteaa Jonna Pulkkinen Hesarin haastattelussa. Niin totta ja niin tuttua!

Oma kotvimiseni voi olla myös ikkunasta ulos tuijottelua teekuppi kädessä. Kun välillä tekee ei mitään, saa enemmän aikaan. Ei ihmisen tarvitse koko ajan paahtaa tukka rullalla tehokkaasti ja tauotta.





Olen siinä onnellisessa asemassa, että yrittäjänä voin itse määrätä työni tahdin. Kaikissa töissä tai ammateissa ei voi kotvia, mutta minulle ei kukaan naputa, jos pidän tuumailutaukoja tai toisaalta teen töitä puoleen yöhön. Tärkeää on vain se, että valmista tulee dead lineen mennessä ja työn jälki sen verran hyvää, että työn tilaaja ja minä itse olemme tyytyväisiä.

Kotvimisen avulla saa kuulemma paremman käsityksen siitä, miksi, miten ja millä aikataululla jokin asia kannattaa tehdä, vai kannattaako tehdä ollenkaan. Päteeköhän tämä myös remontoimiseen ja sisustamiseen? Siinä, jos missä, minä todella kotvin. 



Esimerkiksi keittiöremppaa pyörittelin päässäni (ja tietenkin säästin) monta vuotta ja porrasremonttia funtsailin varmaan kymmenen vuotta. Toisaalta, eipä siinä sitten nokka kauaa tuhise, kun hommaan ryhdytään. Helppoa tehdä, kun on hauduteltu valmiiksi. 

Välillä taas en mieti yhtään. Saan päähänpiston ja se on toteutettava heti, nyt, saman tien. Ihan sama, vaikka kello olisi yksitoista illalla tai en olisi vielä aamuteetäkään ehtinyt hörpätä. 

Käytännön asioissa, kuten vaikkapa kotitöissä, olen huono sietämään viivyttelyä ja myös suuri osa pienemmistä sisusteluideoistani on juuri tällaisia nopeita toteutuksia. Vai ovatkohan nekin hautuneet tietämättäni jossain alitajunnassa?




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiva, jos kommentoit! Vastailen pian.