sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Kaksi vuotta nukuttu älyvaahtopatjalla – oliko huti vai hyvä ostos?


Terkkuja lähilomalta. Kävimme miehen kanssa viikonloppulomalla Helsingissä. Käyskentelimme kaupungilla, istuskelimme kahviloissa ja katselimme taidetta. Tuollaiset pienetkin irtiotot arjesta virkistävät kummasti.

Yövyimme viehättävässä hotelli Tornissa, jossa oli kaikenlaisia kivoja yksityiskohtia, vanhoja valokuvia, kaakeliuuneja, design-huonekaluja, taideteoksia ja aivan upeat näköalat kaupungin kattojen ylitse. Kauniisti sisustetussa huoneessa oli yksi erikoinen juttu: kylpyhuone, jonka seinät olivat lasia! Siinä sitä oltiin vuorotellen kuin näyteikkunassa, varsinkin pimeällä, kun kylppärissä oli valot päällä.

Pieni lomasemme oli oikein onnistunut, paitsi että hotellin sänky oli surkea, tai oikeastaan patjat olivat. Ne olivat löysät (löystyneet) ja aivan liian upottavat joustinpatjat, eivätkä tukeneet vartaloa yhtään. Tiesimme jo illalla, että aamulla on joko selkä tai niska jumissa, tai molemmat. 


Huonosti nukutun yön jälkeen oli ihanaa päästä seuraavaksi yöksi omaan sänkyyn. Ostin meille älyvaahtopatjat kotiin muutama vuosi sitten - kyseisestä "kermakakkuepisodista" voit lukea täältä - ja siitä lähtien olen tiennyt, miltä tuntuu nukkua oikeasti hyvällä patjalla.

Älyvaahtopatjat tuntuivat hankintahetkellä törkeän kalliilta. Ne maksoivat yli 800 euroa kappaleelta ja petauspatja vielä saman verran, mutta onneksi saimme koko summasta 40 prosenttia alennusta. Mietin silloin monta päivää, teinkö tyhmästi, kun tuhlasin niin paljon patjoihin, kun edullisempiakin vaihtoehtoja olisi ollut tarjolla.

Nyt, kun olemme nukkuneet älyvaahtopatjojen päällä makeasti yli kaksi vuotta, ei kaduta enää yhtään. Hyvään uneen kannatti ja kannattaa todellakin panostaa. 




Älyvaahtopatjassa parasta on se, ettei siihen kiinnitä mitään huomiota. Nukun rauhallisesti ja rentoutuneesti. Mikään kohta ei paina, puudu tai jumitu, eikä tarvitse vähän väliä muuttaa nukkumisasentoa. Huonon patjan tunnistaakin juuri siitä, että heräilee jatkuvasti vaihtamaan asentoa. Uni on levotonta eikä tietenkään palauta silloin niin hyvin kuin levollisempi nukkuminen.

Rehellisesti sanottuna en tiedä, mihin älyvaahtopatjan erinomaisuus perustuu (ja miksi niillä on niin hassu nimi?). Muhkea se ainakin on ja riittävän jämäkkä, ja silti tarpeeksi joustava. Patja tukee vartaloa riippumatta siitä, nukunko selälläni vai kyljelläni.



Myyjä kertoi, että älyvaahtopatjassa on "hyvä ilmanvaihto, pisarakanavoitu pintavaahto myötäilee olkapäätä ja kehoon kohdistuva pintapaine jakautuu tasaisesti". Mutta tärkeintä on se, miltä patja tuntuu vartalon alla.

Olen aika vaativa patjan suhteen, kuten myös tyynyn kanssa. En ole yli kymmeneen vuoteen kelpuuttanut pääni alle mitään muuta kuin Tempur-tyynyn - siis kotioloissa, muualla on pakko. Tempurin kanssa nukkuessa ei tule niska ikinä kipeäksi, sillä tyyny muotoutuu juuri oman pään ja niskan mukaan. Jotkut eivät siitä tykkää, kun sitä ei voi möyhiä ja muovata. Tempurhan on tosi jämäkkä, aluksi suorastaan kovan tuntuinen.




Olen myös sitä mieltä, että parisängyssä molemmilla pitää ehdottomasti olla oma patja. On todella rasittavaa havahtua sängyn vellomiseen aina, kun toinen kääntää kylkeä. Petauspatja saa kyllä mielellään olla yhteinen, jotta patjojen välinen rako peittyy.

Älyvaahtopatjan huono puoli on se, että se on tajuttoman painava. Muistin tämän taas, kun käänsin patjat (nehän pitäisi muistaa kiepsauttaa aika ajoin, että patja kuluu tasaisesti). Toisaalta, olen kuullut sanottavan, että mitä painavampi patja on, sitä laadukkaampia materiaaleja siihen on käytetty, joten voi se painavuus olla hyväkin asia.

Säälin jälkikäteen niitä tyyppejä, jotka kantoivat patjat parkkipaikalta meille ja kapeita portaita pitkin yläkertaan. Jos tykkäät raahata patjoja edestakaisin vaikkapa ulos tuuletettaviksi, niin en voi suositella älyvaahtopatjaa. Muuten kyllä.



Mutta nyt lähden tuulettamaan itseäni. Ulkona on taas aivan tajuttoman kaunista. Aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ja luonto on puhtaanvalkoisen lumen peitossa. Pakkasta on vajaat -20 astetta, mutta kun pukeutuu kunnolla, se ei haittaa. 

Nautin niin, kun on lumista ja valoisaa, ja valo sen kuin lisääntyy. Kivaa päivän jatkoa ja hyviä unia!



lauantai 19. tammikuuta 2019

Voiko verhojen ostaminen olla näin helppoa?


Ostin olohuoneeseen uudet verhot. Ihan tuosta vain. Eksyin netissä katselemaan Vallilan ale-verhoja ja silmiini osuivat ilmavat ja kauniit valmisverhot. Tilasin ne, hain postista ja ripustin, ja se oli siinä. Ihan käsittämättömän helppo homma – tällä kerralla.

En edes lyhentänyt verhoja, vaikka se olisi onnistunut helposti paketissa mukana tulleen silitysnauhan avulla. Annoin verhojen jäädä ylipitkiksi ja viistää lattiaa. Ylipitkät verhot ovat minusta jotenkin veistokselliset ja sopivat hyvin olohuoneeseen, varsinkin jos ne on tehty kauniista laskeutuvasta kankaasta.




Yleensä verhojen hankkiminen, varsinkin valitseminen, on minusta hirveän vaikeaa. Kauniita verhokankaita on vaikka kuinka paljon, mutta kankaissa on se ongelma, ettei niitä voi sovittaa eikä palauttaa liikkeeseen sen jälkeen, niistä on ommeltu verhot. 

Liikkeessä kangas voi näyttää sisustukseen juuri sopivalta, mutta kotona huomaan, että tämähän on aivan eri värinen kuin mitä kuvittelin. Tai kuosi riitelee muun sisustuksen kanssa, vaikka ajattelin sen sopivan.





Valmisverhoja sen sijaan voi yleensä sovitella ja palautella. Tavallisesti verhojenvaihto-operaationi kestää ja venyy, sillä kiikutan kotiin ja palautan verhoja eestaas melkoisen määrän ennen kuin löydän sopivan. Mutta nyt tuli nappiostos kertalaakista. Myös verhojen ripustaminen oli helppoa, kun vaihdoimme viime keväänä olohuoneeseen kätevän ja käytännöllisen verhotangon.

Tykkään näiden verhojen yksinkertaisesta, rauhoittavasta ja luonnonläheisestä kuosista, joka sopii kivasti neutraalin harmaan vanhan verhon viereen. Aurinkoisina pakkaspäivinä olen nauttinut myös siitä, miten kauniisti verhot siivilöivät valoa. Tervetuloa lisääntyvä valo ja lähestyvä kevät!



Verhojen nimi on Kero Batist. En tiennyt yhtään, mitä se mahtaa tarkoittaa. Mutta Vallilan sivuilta selvisi, että nimi viittaa tunturinlakeen.

Kun olin ripustanut verhot, huomasin, että niiden kuvioinnissa ja tunnelmassa on jotain samaa kuin sohvan yläpuolella olevassa Virpi Mäkisen maalaamassa taulussa: pystyjä, eri mittaisia kuvioita ja levollinen tunnelma. Vaikka eipä tuo verhojen kuvio kauheasti näy silloin, kun on aurinkoinen päivä.





Tähän loppuun on ihan pakko laittaa vielä muutamia kuvia meidän ihanasta amarylliksestä. Kerroinkin aiemmin, että jouluna kukkinut amarylliksemme alkoi pukata uutta vartta. Nyt kasvi on puhjennut uudestaan kukkaan.

Katselin kuukauden, kuinka kasvi vain kasvatti vartta, ja odottelin kärsivällisesti. Mutta nyt odotukseni on palkittu. Kukat ovat upeita! 

Valkoinen amaryllis on paljon muutakin kuin joulukukka ja sopii mielettömän hyvin myös tähän lumiseen tammikuuhun. Ensin annoin amarylliksen kukkia ruukussa, mutta kun painavat kukat alkoivat painaa vartta vinoon ja poikki, leikkasin kukat maljakkoon.






torstai 10. tammikuuta 2019

Tahdonvoima hohoi, täällä tarvitaan sinua!


Olen näin uuden vuoden alkajaisiksi haeskellut hiipunutta tahdonvoimaani. En tiedä, mikä sitä verotti, mutta ainakin joululoman ja uudenvuoden rytmitön ja rutiiniton oleminen pahensi tilannetta. Näyttää siltä, että aika moni muukin taistelee tahdonvoiman kanssa – ainakin sen perusteella, mitä olen treeneissä nähnyt ja kuullut.

Lemppari- ja vakkarikuntokeskukseni pullistelee vuoden alussa uutta väkeä, kunnes suurelta osalta loppuu into ja tahto, usein jo muutamassa kuukaudessa. Kuntoilemiseen en kaipaa enempää tahdonvoimaa, sillä minulla on äärimmäisen harvoin ongelmia päästä liikkeelle tai raivata kalenterista aikaa liikkumiselle. En ajattele, että täytyy liikkua, vaan että saan liikkua. Rakastan salilla käymistä, jumppaa, zumbaa, pilatesta, pyöräilyä ja ehdottomasti eniten tanssimista.

Mutta mistä kaivaisin riittävästi tahdonvoimaa, että saisin potkittua itseni illalla ajoissa nukkumaan? Nimenomaan arkisin. Viikonloppuna voin vähän laistaakin ilman, että valvominen kostautuu. Tämän kysymyksen kanssa olen painiskellut viime päivinä ja pohtinut samalla tahdonvoimaa.



Tahdonvoimaahan tarvitaan varsinkin ristiriitaisissa tilanteissa, kun halut ja impulssit taistelevat toisiaan vastaan. Haluaisin jäädä katselemaan suosikkisarjaani ties kuinka myöhään, mutta toisaalta tiedän, että valvominen kostautuu aamulla, kun pitää kammeta itsensä ylös.

Jos minulla on tarpeeksi tahdonvoimaa, se estää tarttumasta houkutukseen ja auttaa valitsemaan halujen väliltä sen järkevämmän vaihtoehdon. Valitsenko valvomisen vai virkeän huomisen? Viime aikoina olen valinnut aivan liian usein valvomisen, tai en ole edes valinnut, vaan jotenkin vain ajautunut siihen.

Syyttävä sormeni osoittaa Yle Areenaan, Katsomoon, Netflixiin ja muihin suoratoistopalveluihin. Koukuttavia leffoja ja sarjoja on ihan liikaa! Ne vain imaisevat mukaansa, ja unohdan ajankulun. Haluan nähdä vielä seuraavan jakson, ja ehkä vielä seuraavankin. Tämä on käsittämätöntä, sillä en ole koskaan ollut mikään telkkarin töllöttäjä. Mutta illanvirkku minä kyllä olen.


Eihän tuossa olisi ongelmaa, jos aloittaisin katsomisen vaikka kuudelta tai seitsemältä illalla. Mutta ei onnistu. Meillä perheessä pyörii siihen aikaan harrastusrumba vielä täysillä. Lisäksi pitää käydä kaupassa ja tehdä muita kotitöitä, kirjoittaa blogia, hoitaa työjuttuja. Yleensä ehdin rentoutumaan ja nollaamaan aivoja vasta kello 21-22 maissa – kun järkevät ihmiset menevät jo nukkumaan.

Aikaisemmin, silloin kun olin lapsi, nuori ja jo aikuinenkin, katselimme sitä, mitä telkkarista tuli ja siihen aikaan, kun ohjelmat sattuivat tulemaan. Jos halusin jonkin ohjelman, leffan tai sarjan jakson ehdottomasti nähdä, piti säätää muut aikataulut sen mukaan ja tällätä itsensä telkkariin ääreen tiettyyn aikaan. Eikä tullut valvottua yötä myöten. Kun ohjelmat loppuivat, ne loppuivat ja sillä selvä. Kumpi sitten lieneekään parempi, vanha vai nykyinen systeemi?



Outoa on se, että muissa asioissa minulla riittää tahdonvoimaa. Usein menen vaikka läpi harmaan kiven, jotta pääsen tavoitteeseeni, on kyse sitten työasioista, muuttolaatikoiden purkamisesta tai rempan valmistumisesta. Tai isommistakin päämääristä ja elämän asioista, kuten vaikkapa kouluttautumisesta, ammatista tai asunnon hankkimisesta. Molemmilla lapsillani näyttää olevan sama ominaisuus, ja olen siitä pelkästään iloinen.

Olen huomannut, että tahdonvoimaa vahvistaa se, kun puhuu päämäärästään ääneen ja julistaa tavoitteensa muillekin. Silloin tavoite ikään kuin konkretisoituu, ja on vain mentävä rohkeasti kohti sitä, mitä haluaa. Kerralla ei kannata haukata liian isoa palaa, muuten tulee helpommin luovutettua, vaan mieluummin ottaa pieniä askelia ja palastella tavoite pienempiin välitavoitteisiin.

Innostuminen lisää tahdonvoimaa. Siksi minun on kai niin helppoa liikkua ja pitää itseni kunnossa tai tehdä työt ajoissa valmiiksi. Kun innostuu, motivaatiota riittää ihan itsestään, eikä tahdonvoimaa tarvitse erityisemmin pinnistää esiin. Nyt pitäisi vain keksiä, miten innostuisin menemään aikaisemmin nukkumaan...